Eilen kävin, varmaankin viimeisen kerran, tapaamassa mieheni mummoa. Siinä hän makasi sängyssään niin hauraana, valkoiset hiukset kauniisti kammattuina lämpöisen viltin uumenissa. Ihan kyyneleet nousivat silmiini katsellessani tuota ennen niin pirteää, sanavalmista, kaikin puolin vahvaa mummoa. Elämän rajallisuus tuli taas niin konkreettisesti esiin. Olemme täällä vain niin lyhyen aikaa!
Yritimme herätellä häntä syvästä unesta varovasti silitellen ja nimeltä kutsuen. Pian silmät avautuivat muutamaksi sekunniksi ja mummo sanoi hauraalla äänellä meidän nimet, jotka oli aina välillä olleet unohduksissa. Oli ollut hetkiä, että piti jutella pitkätkin tovit ennen kuin mummo muisti kenen kanssa juttelee. Mutta nyt, parin viimeisen tapaamiskerran aikana, hän on muistanut meidät aivan kirkkaasti. Uskomatonta! Aivan kuin se, mikä ulkoisesta ihmisestä on kadonnut, on tullut kyvyksi muistaa ja ymmärtää asioita kirkkaammin. Ei varmaan kukaan enää viimeisinä riisuttuina hetkinään sure sitä, paljonko jäi pankkitilille rahaa, konkurssiaan tai omaisuuden menetystään. Enemmän ehkä mietitään ihmissuhteita, sitä mitä jäi tekemättä, kun ei uskaltanut - pelkuruutta ja asioita, jotka eivät liity omistamiseen.
Nuorena parikymppisenä sitä luulee olevansa lähes kuolematon, mutta minun ikäisenä, kun viisikymmentä alkaa lähestyä, alkaa miettiä enemmänkin elämän kokemista, kuin aineellisia asioita. Ainakin kohdallani, johtuen toki tilanteestani, materia menettää enemmän ja enemmän merkitystään. Olen niin karvaasti kokenut ylivelkaantumisen ansan, että kaikki hohto omistamisesta on karisteltu minusta pois. Ja hyvä niin. Nyt minulla on mahdollisuus tutustua elämään muiden asioiden, kuin omistamisen kautta. Monta vuotta kaikki aikani on mennyt murehtimiseen siitä, miten saan kaiken pidettyä itselläni. Olen ollut säälittävä! Kaiken menettäminen on kohdallani siunaus - olen siitä aivan varma.
Tämä vuoteessaan heikkona makaava rautamummo on viime vuosinaan kertoillut minulle paljon tarinoita ajoistaan torikauppiaana. Niissä tarinoissa hänellä oli aina kaupungin parhaat vihannekset, paras palvelu ja paljon asiakkaita. Ja mummo muisti aina mainita: "Silloin oltiin nuoria viisikymppisiä - se oli sitten elämän parasta aikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti