Elämän rajallisuus

Eilen kävin, varmaankin viimeisen kerran, tapaamassa mieheni mummoa. Siinä hän makasi sängyssään niin hauraana, valkoiset hiukset kauniisti kammattuina lämpöisen viltin uumenissa. Ihan kyyneleet nousivat silmiini katsellessani tuota ennen niin pirteää, sanavalmista, kaikin puolin vahvaa mummoa. Elämän rajallisuus tuli taas niin konkreettisesti esiin. Olemme täällä vain niin lyhyen aikaa!

Yritimme herätellä häntä syvästä unesta varovasti silitellen ja nimeltä kutsuen. Pian silmät avautuivat muutamaksi sekunniksi ja mummo sanoi hauraalla äänellä meidän nimet, jotka oli aina välillä olleet unohduksissa. Oli ollut hetkiä, että piti jutella pitkätkin tovit ennen kuin mummo muisti kenen kanssa juttelee. Mutta nyt, parin viimeisen tapaamiskerran aikana, hän on muistanut meidät aivan kirkkaasti. Uskomatonta! Aivan kuin se, mikä ulkoisesta ihmisestä on kadonnut, on tullut kyvyksi muistaa ja ymmärtää asioita kirkkaammin. Ei varmaan kukaan enää viimeisinä riisuttuina hetkinään sure sitä, paljonko jäi pankkitilille rahaa, konkurssiaan tai omaisuuden menetystään. Enemmän ehkä mietitään ihmissuhteita, sitä mitä jäi tekemättä, kun ei uskaltanut - pelkuruutta ja asioita, jotka eivät liity omistamiseen.

Nuorena parikymppisenä sitä luulee olevansa lähes kuolematon, mutta minun ikäisenä, kun viisikymmentä alkaa lähestyä, alkaa miettiä enemmänkin elämän kokemista, kuin aineellisia asioita. Ainakin kohdallani, johtuen toki tilanteestani, materia menettää enemmän ja enemmän merkitystään. Olen niin karvaasti kokenut ylivelkaantumisen ansan, että kaikki hohto omistamisesta on karisteltu minusta pois. Ja hyvä niin. Nyt minulla on mahdollisuus tutustua elämään muiden asioiden, kuin omistamisen kautta. Monta vuotta kaikki aikani on mennyt murehtimiseen siitä, miten saan kaiken pidettyä itselläni. Olen ollut säälittävä! Kaiken menettäminen on kohdallani siunaus - olen siitä aivan varma.

Tämä vuoteessaan heikkona makaava rautamummo on viime vuosinaan kertoillut minulle paljon tarinoita ajoistaan torikauppiaana. Niissä tarinoissa hänellä oli aina kaupungin parhaat vihannekset, paras palvelu ja paljon asiakkaita. Ja mummo muisti aina mainita: "Silloin oltiin nuoria viisikymppisiä - se oli sitten elämän parasta aikaa!

Suuntaviivoja

Eilen illalla väsäsin työhakemusta. Enpä ole ihan äskettäin keskittynyt tuohon puuhaan. Olin jo täysin unohtanut millaiseen muotoon hakemus pitäisi rakentaa, enkä automaattisesti muistanut tuttuja työhakemusfraaseja, joita olin aikaisemmin tottumuksesta viljellyt jokaiseen paperiin.

Yrittäjäksi aloin joulun alla 2010 jäädäkseni sille tielle. Sanoin itseni irti vakituisesta mukavasta työstäni ihanien työkavereiden keskeltä ja uskoin auvoiseen tulevaisuuteen yrittäjänä. Kyllä kovasti jännitin tuolloin töistä pois jäämistä ja mietin, miten tästä eteenpäin pärjään ilman säännöllistä tuloa.

Minua vetää näihin radikaaleihin ratkaisuihin vahva seikkailunhalu. En ole koskaan ollut pelkuri tai järkevä - ihan miten sen haluaa nähdä, vaan teen hullujakin päätöksiä fiiliksellä. Se on kyllä toisinaan vaarallista ja on johtanut minut välillä melkoisiin ongelmiin, mutta suurimmaksi osaksi riskinottaminen on kannattanut - tai ainakin monta asiaa olisi jäänyt kokematta. 

Vakituinen työsopimus olisi tällä hetkellä minulle vain kahle. Voihan se olla niinkin, että olen vain niin väsynyt, etten jaksa kovin pitkälle nyt ajatella asioita. Ehkäpä tarvitsen pehmeän laskun työelämään, jotta pääsen toipumaan näistä epäonnisista yrittäjän vuosista.  

Olen välillä yrittänyt normalisoitua, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se on melkoisen tylsää! Nytkin hain töitä vain marraskuun loppuun asti, koska silloin loppuu asuntoni vuokrasopimus (ellei häätö tule ennen sitä, koska takuuvuokra on edelleen maksamatta), jonka jälkeen haaveena on irtiotto ja muutto vähäksi aikaa vaikkapa Espanjaan, Norjaan, Jamaicalle, Afrikkaan... Tiedän jo nyt, että tämä voi jäädä haaveeksi, mutta minä tarvitsen unelmia pysyäkseni liikkeessä ja voidakseni luoda uutta!

 

Turha murehtia

Jännitti mennä mökille, nähdä ihana keväisen vihreä mökkimetsä ja kirkkaana välkehtivä Saimaan vesi. Siellä se minun silmäteräni kökötti metsän keskellä, niin kuin aina ennenkin. Silti kaikki on nyt muuttunut. Minua jännitti se, miten reagoin, kun näen tuon ihanuuden tietäen, että joudun siitä luopumaan. Vain lottovoitto voi tämän tappion ehkäistä ja se nyt ei liene kovinkaan todennäköistä!

Päätin muuttaa ajatuksieni suuntaa ja opetella nauttimaan tästä hetkestä. Nautin lämmenneestä vedestä, saunomisesta, lintujen liverryksestä ja kuumasta auringosta! Päätin olla murehtimatta siitä, ettei tämä paikka ole enää kohta käytettävissäni.

Meillä on vain tämä hetki. Ei enää eilistä - eikä huomisen taakkaa kannata nostaa kannettavaksi etukäteen, koska sitähän ei meille ole vielä edes annettu. Turha murehtia! Ai onko helppoa? No ei todellakaan! Olen aina ollut murehtija. Kestomurhe koskee lapsiani ja heidän elämän koukeroita, jos niitä nyt edes on. Vuosia olen murehtinut taloudellisesta tilanteestani, hukkaan heitetystä elämästäni, hiusten lähdöstä, yms. Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Todellakin, olen murehtinut, ja pilannut monta hyvää hetkeä sillä, että olen surrut asioita mille en voi mitään tehdä. Olen murehtimisen mestari!

Mutta nyt, kun asiat ovat jo melko suuria materiaalisen näkökulman mukaan, päätin opetella olla murehtimatta. Minä en kuole siihen, kun rakastamani mökki menee, en kuole auton menettämiseen, enkä kuole siihen, kun joudun lopettamaan liiketoimintani ja työn josta tykkään, en kuole siihenkään, mitä olen yrittänyt epätoivoisesti välttää, että minulta lähtevät luottotiedot. Käytännöllisesti katsoen menetän kaiken omaisuuden. Kaikkein eniten tästä omaisuuden menetyksestä, olen eniten surrut sitä, että isäni, joka on rakentanut mökin minulle, joutuu pian viettämään kesänsä muualla.

Yritän löytää uudenlaisen elämän tuomia mahdollisuuksia. Työkkärin sivujen lisäksi selailen iltaisin vapaaehtoistyön nettisivuja, jospa pääsisin jonnekin pariksi kuukaudeksi työskentelemään ruoka- ja majoituspalkalla. Oppisin uusia kieliä ja pääsisin tutustumaan eri kulttuureihin. Opettelisin katselemaan ja kokemaan maailmaa aivan uusin silmin. En nyt sitten tiedä, olisiko tämän kaltainen seikkailu kovinkaan epätoivottu suunta tässä ainutlaatuisessa elämässäni...

Velkajärjestely

Eilen sain ystävältäni tekstarin Espanjasta. Siinä kuulumisia vaihdettuamme pyysin häntä rukoilemaan asioideni puolesta. Minulle jäi rauhallinen olo, koska tiesin, että ystäväni ottaa rukousaiheet vakavasti. Mieheni kanssa olemme monta päivää miettineet, miten tästä velkahelvetistä irtaudutaan. Mietin jopa lähtöä Norjaan töihin - kaloja perkaamaan. Mutta maksaakseni sillä ansiolla velkani, ei siihen riittäisi tämä elämä.

Illalla levittelin korutarvikkeeni pöydälle ja aloin väsätä korviksia. Siinä samalla heiteltiin toisillemme selviämis-vaihtoehtoja melkoisen kipakkaankin sävyyn. Jostain olen saanut lisää virtaa, koska en ole Emmerdalen jälkeen nukahtanut parina iltana. Niinpä ajatustyöhönkin riittää virtaa. Sitten yhtäkkiä aloimme puhua velkajärjestelystä. Sitä netistä tutkittuamme en voinut kuin ihmetellä, miksi sitä vaihtoehtoa ei ole koskaan sivuttu! No ehkä se johtuu siitä, että siihen päästäkseni minun olisi lopetettava yritystoiminta, luovuttava mökistä ja autosta. Kamala tuska ja ahdistus ja vain siksi, että olen väkisin yrittänyt pitää kiinni siitä, mihin minulla ei oikeasti ole varaa. Ja minä olen mukamas ollut aina sitä mieltä, ettei tällä maallisella ole niin suurta painoarvoa. Typerää, typerää, typerää! 

No nyt asia on mennyt eteen päin sen verran, että velkaneuvojalle on soitettu ja aika on varattu. Velkaneuvojalta tuli ohjeet: ei enää yhtään maksua perintätoimistoille, eikä muillekaan velkojille. Pitää pyytää perintätoimistoja lähettämään maksut suoraan ulosottoon. Mitä enemmän heinäkuussa on ulosotossa, sen paremmat mahdollisuudet on päästä velkajärjestelyyn. Eli nyt siis luvan kanssa maksan enää vain välttämättömät maksut. Ja ihanin neuvo oli sieltä, että pidä huolta terveydestäsi! Taitaa olla virkailija omalla alallaan.  

 

Niin, ja ehkäpä siis rukousvastaus ilmeni tietoisuutena velkajärjestelystä, päätöksenä luopua yritystoiminnasta ja kesämökistä. Nyt ajatellen, tämä on ainut tie velkavankeudesta vapauteen!

Epäonnistuja

Hesari julkaisi viime viikolla artikkelin, jossa oli osittain niin tutulta tuntuvaa kuvausta velkahelvetistä ja kitumisesta yrittäjänä. Luin tähän aiheeseen liittyvää jälkipuintia ja siinä suurin osa kommentoijista haukkui kaltaiseni vastuuttomiksi, ylivarojensa eläjiksi, yhteiskunnan elätiksi jne. Tunsin kyllä kieltämättä oloni lytätyksi. Ei nämä"lyttääjät" osanneet ollenkaan ajatella sitä, että moni ns. ylivelkainen rikas (joka en ole koskaan itse ollut) on joutunut mahdottomaan tilanteeseen esim. epäonnisesta yrittäjyydestä. Tähänhän meitä kannustetaan - yrittäjyyteen. Riskin joutuu jokainen yrittäjä kantamaan. Joko onnistut tai sitten et. Ja usein nämä velkaloukkuun pudonneet ovat niitä, jotka eivät onnistuneet. Epäonnistujat joutuvat ylivoimaisen selviytymiskamppailun pääosan esittäjiksi, joille ei heru sääliä muilta, kuin saman helvetin kokeneilta.

Minun alamäkeni käynnistyi jo vuosia sitten. Elettiin verkkokaupan nousua, jolloin ei ollut olemassa vielä kehittyneitä valmiita kaupan pohjia niin kuin nyt, vaan kaikki piti tehdä alusta asti itse. Kauppa alkoi käydä hyvin ja kaikki tuntui menevän putkeen, kunnes kohtuullisen hyvin menestynteeseen verkkokauppaan iski hakkeri. Hakkerointi ilmeni pikkuongelmilla esim. tilausvahvistus ei mennyt perille. Verkkokaupan ongelmien etsimiseen meni pienoinen omaisuus ja jotta kauppa ei olisi menettänyt täysin toimintakykyään, sen korjaamiseen piti laittaa jatkuvasti lisää rahaa. Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että erään joulun vilkkaimpina myyntipäivinä tuli ilmoitus viestintävirastosta, että kauppa on suljettava -  siis kokonaan tuhottava. Toinen vaihtoehto oli, että se pitää korjata heti. Verkkokaupan korjaamisen arviointikulu hipoi 50 000 euroa. Ei jäänyt vaihtoehtoja. Tuhansien tuntien työ oli tuhottu hetkessä.

Yrityslainat oli otettu siinä toivossa, että ne olemassa olevilla tuloilla maksetaan helposti pois. Jäljelle yrityksestä jäi osa, jonka toiminta ei riittänyt kattamaan kuluja. Tämän "osan" kanssa kituutan vieläkin ja yritän epätoivoisesti selvitä maksuista. Mielestäni on todella kaukaa haettu ajatus, että elin leväperäisesti yli varojeni. Tällä hetkellä elän reilusti yli varojeni, koska minulla ei olisi varaa mihinkään! Tilanne on nyt vaan jo niin mutkikas, että en keksi siitä pois pääsyä. Surkuhupaisaa tässä on se, että minulle jäisi käteen enemmän rahaa, jos jäisin suoraan sosiaalituelle jo lopettaisin yrittämisen. Ja kaikki tämä vain siksi, että epäonnistuin.  

Maksuhäiriömerkintää odotellessa

Heräsin aamuyöllä kolmen aikaan - taas. Vesi ropisi äänekkäästi ikkunalautaa vasten ja sateen kohina oli poikkeuksellisen voimakas. Tällä kertaa ei ollut epäilystäkään sääennusteiden paikkaansapitävyydestä. Huomasin heti herätessäni, että ajatukset karkasivat päättäväisesti sabotoimaan nukkumistani. Ensin kävin läpi pienemmät ongelmat, kunnes siirryin jättiläisiin. Miksi ihmeessä juuri yöllä pitää aloittaa elämän järjesteleminen? Miksi pitää maksella laskuja, miettiä lasten asioita tai seuraavan päivän työkuvioita - keskellä yötä? Mielummin nukkuisin. 

Pomppasin viideltä kahvin keittoon. Onneksi sanomalehti oli jo tipahtanut postiluukusta. Silmät kuivuudesta kirveltäen luin päivän(vanhoja) uutisia ja hörpin kahvia. Yöllä mietityt laskupinkat ilmestyivät pian eteeni suurelle pöydälle tyhjän kahvimukin viereen. Siitä järjestelin ne aikajärjestyksessä pinoon. Kirjasin kaikki laskut exeliin ja tärkeimmät maksut lihavoin, että hahmotan mitkä pitää hoitaa ensin. Tätä puuhaa olen tehnyt joskus ennenkin, kunnes uuvuin ja jätin homman vuodeksi miehelleni. Nyt päätin taas uskaltaa katsoa totuutta silmiin. Eihän se hyvältä näyttänyt!

Aamulla olin päättänyt soittaa ulosottoon, kun minua oltiin sieltä päin tavoiteltu. Puhelimitse sitten sovimme virkailijan kanssa, miten edetään maksurästien lyhennyksessä. Niinpä 1/3 pankkikorttimaksuista menee tästä edes ulosottoon niin kauan kunnes velka on maksettu, ja ylivelkanen mökki ulosmitataan - niin uuttera täti-ihminen päätti.

Uutta maksua ulosottoon on menossa muutamia tonneja - tiedän sen, eli maksuhäiriömerkintä on enää päivien kysymys. No, ehkä se on tietyllä tasolla loppujen lopuksi helpotus. Maailma pyörii edelleen radallaan.

Googlediagnoosi

Olen väsynyt. Tältäköhän tuntuu, kun uupumus yrittää tunkeutua ihmiseen? Aina väsyttää. Töiden jälkeen on otettava torkut seiskauutisten aikaan. Meillä onkin tullut tutuksi sanonta: "Ja sitten kuuntelen uutiset..." Uutisen kuuntelu onnistuu ensimmäisten repliikkien ajan, kunnes maailman tapahtumat muuttuvat unen näkemiseksi.

En edes muista aikaa, kun olen ollut täysin vireä ja skarppi. Väsymyksen lisäksi päänsärky yrittää lannistaa minua aika ajoin kolmen päivän jomotuksella. Kävelylenkillä hengästyn nopeasti ja tuntuu, kuin jaloissa olisi painot. 

En varaa aikaa lääkärille kovin helposti. Silti urputan heti miehelleni, jos hän ei saa tarvittaessa varattua itselleen lääkäriaikaa. Jotenkin omalla kohdallani aina ajattelen, että lääkäri ei ehdi kaikkia oireitani ajatuksella käymään läpi, eikä löytämään helpotusta tilanteeseeni. Mutta nyt, vihdoinkin, olen saanut varattua itselleni lääkäriajan. Huomenna menen labroihin ja kovasti toivon, että niistä löytyisi jotain osviittaa siihen, mikä minua vaivaa. Muuten joudun sopeutumaan tähän olotilaan ja se pelottaa minua. Vaikka väsymystä ja muita kummallisia oireita on minulla ollut jo vuosikausia, niin hiustenlähtö oli vasta sellainen asia, minkä takia sain varattua ajan. 

Olen tietenkin tehnyt itselleni monta erinäistä googlediagnoosia ja suurin epäilykseni johtaa kilpirauhasongelmiin. Lähes kaikki oireet viittaavat sihen. Lihomisen sijaan olen kylläkin laihtunut, joten se taitaa lopulta pois sulkea tämän sairauden. No, sitten hakukone ohjasi minut erikoiseen tapaukseen; lisämunuaisten uupumiseen! En ole koskaan moisesta kuullutkaan, mutta siinä kaikki luetelloidut oireet viittaavat olotilaani. Lisäksi olen diagnosoinut itselleni keliakian, anemian, ärtyneen suolen, vatsahaavan ja stressin. Hoh, hoijaa...

Menenkö siis lääkäriin googlesta tulostettujen oirelistojen kanssa? Huvittavaa, mutta lääkärille varmaankin tällaisessa tietoähky-yhteiskunnassa jokapäiväistä. Diagnoosia enemmän pelottaa kuitenkin enemmän  se, ettei mitään löydy.

Pitkä aviokriisi

Joku voi saada kuvan, että elämäni on yhtä tuskaista selviytymistä. Selviytymistä kyllä, mutta ei läheskään aina niin tuskaista. Olen selviytyjä, vaikka pimeyden hetkellä ei siltä tunnu. Voimavarani kumpuaa uskoni lisäksi läheisistäni. Mieheni on minun tukeni ja luotettava kumppanini. Rakastan ja arvostan häntä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Aina ei ole ollut niin - ei todellakaan.

Menimme nuorina naimisiin, kun esikoisemme ilmoitti tulostaan. Olimme vielä lähes teinejä, minä 19- ja mieheni 18-vuotias. Olimme seurustelleet vajaat kaksi vuotta. En tiedä olinko rakastunut - ehkä vain elämänjanoinen. Halusin jotain omaa, jotain pysyvää ja sen kaipuun ratkaisi lapsi. Koulut oli vielä kesken, eikä siinä muutenkaan kovin syvällisesti tullut tulevaisuutta mietittyä. Elettiin hetkessä. Tuohon aikaan töitä oli helppo saada ja mieheni pääsikin heti ammattiaan vastaavaan työhön. Leikittiin kotia.

Avioliittomme kipuilut alkoivat melko nopeasti. Molemmat etsivät rajusti omaa paikkaansa maailmassa. Olin paljon yksin vauvan kanssa, koska mies alkoi yrittäjäksi. Pian miestäni kutsuikin armejan harmaat ja olin entistäkin yksinäisempi. Toinen lapsi syntyi pian ja olin tietenkin väsynyt. Tunnelma kiristyi eikä meillä ollut mitään välineitä tulla autetuksi. Mies koki joutuneensa nalkkiin ja alkoholista alkoi tulla pikku hiljaa ongelma. Usein hän sanoi minulle, ettei olisi pitänyt vielä tehdä lapsia. Olin tietenkin loukkaantunut.  

Suuri kriisi meille oli ajanjakso, kun tulin uskoon. Silloin kuvioon tulivat vähättelyt, uhkailut ja mitätöinnit. Olin ahdistunut. Mies käski valita: usko tai hän. Ymmärrän nyt, hän oli aivan paniikissa vaimon "sekoamisesta" ja yritti omalla tavallaan ratkaista vaimon uskoon tulemisen ongelman. Hänen suvussaan uskonasiat olivat täysin vieraita - omassani ei. Olin taipumaton, en voinut kieltää uskoani, se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Pikkuhiljaa tästä asiasta jatkuva taistelu laantui. Tilalle tuli muita ongelmia. 

Sanonta, miehet ovat marsista ja naiset venuksesta, on niin totta! Meidän tarpeet on täysin erilaisia. Kunpa olisimme ymmärtäneet tuon salaisuuden jo silloin ja pystyneet puhumaan. Pahimmillaan olimme puhumatta viikkoja, kun kunnon klikki tuli. Ei vain ollut sanoja. Lapset kärsivät vanhempien pahasta olosta. Avioeropapereita raapusteltiin useampaan kertaan ja mies muutti pois kotoa pari kertaa - vaan palatakseen muutaman kuukauden päästä takaisin. Lopullinen ero tapahtui vasta kymmenisen vuotta ensimmäisestä erouhkasta. Niin kauan kriisiä kesti. Näin jälkiviisaana on helppo ajatella, että aivan liian kauan.

Paljon kipeitä asioita piti tapahtua, että edelleen tallustamme tätä matkaa yhdessä. Kahden vuoden avioero saattoi olla parasta, mitä tuossa tilanteessa meille tapahtui. Tuona ajanjaksona asiat saivat oikeat mittasuhteet ja halu muutokseen tuli todeksi.

Haimme apua, mutta suurin työ piti tehdä meissä itsessämme. Anteeksi on annettu eikä vääryyksiä muistella. Nuoruuden itsekkyys on laimentunut. Saviastiat ovat olleet pirstailena lukemattomia kertoja ja niistä pirstaleista astiat on työllä ja tuskalla korjattu - entisöity. Nyt toisen kanssa on hyvä olla. Kaiken kaaoksen keskellä voi turvallisesti kulkea kohti tulevaisuutta - yhdessä rakastaen. 

Köyhä

Olen köyhä - ollut jo jonkin aikaa. Minä syön joka päivä monipuolisesti, asun kivassa vuokra-asunnossa, tosin lähes ilman kalusteita.  Minulla on mökki, osamaksu-Bemari ja oma myymälä, mutta olen silti köyhä. En muista milloin olisin voinut ostaa vaatteita, käydä kampaajalla, puhumattakaan kosmetologista tai yksityisestä hammaslääkäristä. Silmälasini pitäisi uusia, mutta tyydyn Tiimari-laseihin, jotta näen lukea. Uuteen asuntoon en ole ostanut mitään uutta. Shoppailu on minulle tällä hetkellä täysin vierasta.

En ole koskaan ollut materialisti. En haikaile rikkauden perään - se ei tee ihmistä onnelliseksi. Jos en olisi koskaan pudonnut tähän velkaloukun pimeyteen eläisin melko mukavaa elämää lomamatkoineen ja pienine luksusjuttuineen. Eniten tässä köyhyydessä koskee se, että jää niin monta kokemusta kokematta. Tahtoisin nähdä maailmaa, harrastaaa muutakin kuin lenkkeilyä, shoppailla kavereiden kanssa ja käydä leivoskahvilla.

Olen miettinyt paljon mökin myymistä. Se on kipein luopumisen kohde materiaalisella tasolla. Se on minun oma paikka, rauhan tyyssija ja lemmen pesä. Lisäarvoa juuri tähän mökkiin tuo se, että se on isäni rakentama. Jos siitä luovun en koskaan saa samanlaista millään rahalla. Aikanaan tontti oli halpa Saimaanranta-tontiksi ja isäni rakentamana mökkiunelma pystyi toteutumaan. Pankki antoi auliisti lainaa hyvään sijoitukseen ja pitkä rakennusprojekti alkoi.

Mökistä on tällä hetkellä niin paljon velkaa, että sitä ei voi edes ulosmitata. Asuntojeni myyntivoitto meni yrityslainojen maksuun ja mökkivelka muodostuu nyt asunto- ja mökkivelasta. Ainoa taho, joka siitä saisi pakkohuutokaupan aikaiseksi on pankki. Eli niin kauan kuin pystyn lyhennykset maksamaan saan olla mökkeineni rauhassa. Ongelmahan siinä myymisessä on se, että saadun summan pitäisi kattaa jäljellä oleva laina ja vähän muutakin. Tämän hetkinen markkinatilanne ei mahdollista tätä. Kaiken lisäksi maksettavaksi lankeaisi suuri jälkivero, jota en pystyisi maksamaan.

Eli tilanne jatkukoon ennallaan, ja minä nautiskelen kesästä yhtenä vapaapäivänä viikossa velkaisella mökkiterassilla, katsellen purjeveneiden ohi lipumista. 

Tuntematon sukulainen

Minulla on suuri suku. Kun olin lapsi, meillä oli vähän väliä jos jonkunlaisia kissanristiäisiä. Useimmiten en halunnut niihin lähteä. Kova väittely juhliin lähtemisestä alkoikin lähes aina jo edellisenä päivänä. Nyt olen tullut jo siihen ikään, että 50-vuotisjuhlia alkaa olla lähes vuosittain. Minulta kysellään usein,  joko olet saanut kutsun sen ja sen juhliin? No en ole – taaskaan! Haluaisin kyllä mennä, ja nähdä sukulaisia joita en ole vuosiin nähnyt, mutta kutsua ei kuulu.

No, se on selvää, että en ole tarpeeksi paljon ollut tapetilla, jotta nousisin vieraslistaa koottaessa jotenkin esille. Ymmärrän sen täysin. Voihan se olla niinkin, että nykyisin vaan ei järjestetä suuria juhlia. Mutta silloin, kun suvusta kutsutaan, niin aina jään ilman kutsua! Valiojoukosta olen siis  tippunut ajat sitten. Kuulostaako siltä, että olen jotenkin katkera? No jaa, ehkä enemmänkin surullinen.

Pakko myöntää, että vika on itsessäni. En osaa aktiivisesti pitää kontaktia sukulaisiini. Enkä osaa yleensäkään luontevasti pitää yllä ihmissuhteita.Ystäväni koostuvat heistä, jotka kestävät pitkääkin ystävyyden päivitystaukoa. Mutta sukulaisuussuhde – se on kai vähän eri asia. Sukulaisilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin sama sukupuu. Heitä voi nähdä, vaikka mitään kuulumisia ei tapaamisten välillä vaihdeta..vai eikö voi? Tämä juhlista boikotointi taitaa juuri johtua tästä, asenteestani. Olen siis se tuntematon sukulainen. Juuri sellainen, joita ehkä oli silloinkin, kun olin pieni. Silloin kuuluin vaan itsestäänselvästi ”juhlakalustoon”, koska olin ydinjoukkoon kuuluvan perheen lapsi.

Mistä tämä vieraantuminen sukulaisista alkoi? Omalla kohdallani tämä on alkanut siitä, kun elämä ollut välillä niin vaikeaa, että juhliin ei kyennyt lähtemään vaikka oli kutsuttu. Ulkopuolisuuden tunne oli liian voimakas. Vaikeaa jaksoa elämässäni kesti kauan, kymmenisen vuotta. Sen ajanjakson aikana jäi lähtemättä selvästikin aivan liian monta kertaa.

Loukussa

Kuukauden alussa tulee useimmiten yksi tai kaksi valvottua yötä. Jostain syystä minulla on joskus tapana "maksella laskuja" aamuyön tunteina sängyssä pyöriskellen. Silloin minua valvottavat suuremmat maksuerät, joihin raha on harvemmin laitettavissa ajallaan. Sitä kelailee järkevää maksujärjestystä ja ahdistuneena miettii, joko nyt on jätettävä maksuja maksamatta ja päättää luovuttaa tämä taistelu. Luovuttamisella tarkoitan vajoamista maksuhäiriölistalle.

Tällaisessa elämässä ei ole mitään järkeä! Kaikki pyörii vain rahan hankkimisen ja laskujen maksun ympärillä. Yhtä taistelua vain! Yritän keksiä kuumeisesti ratkaisua tästä jumista pois pääsemiseksi. Jotain toivoa tuo alkanut kesälomakausi. Oletus on, että ihmisiä on liikenteessä paljon enemmän kuin muina vuodenaikoina, siis kaupan pitäisi käydä paremmin.

Tästä kesästä tulee erilainen. Minulla ei ole varaa ottaa työntekijää eli olen itse töissä kuutena päivänä viikossa - aina. Niinhän monet pienyrittäjät ovat. Tunnen olevani loukussa, velkaloukussa ja työloukussa. Välillä haaveilen siitä, että pakkaan vain kimpsuni ja kampsuni, jätän kaiken (paitsi mieheni joka lähtee ilolla mukaan) ja lähden. Lähtisinpä sitten vaikka parantamaan maailmaa  ruokapalkalla.

 

Mutta jospa tänä kesänä tapahtuisi ihme ja saisin maksut ajan tasalle. Uskon tämän kaiken kaaoksen keskellä silti vahvasti johdatukseen. Tiedän, että minua kannattavat sellaiset käsivarret, että voin luottaa kaiken järjestyvän. Tämän  tiedon varassa jaksan taas seuraavaan etappiin saakka, mikä se sitten onkaan.

Riisuttua asumista

Vuosi sitten muutimme mökille. Olin myynyt kauniin kotini, joka oli remontoitu suurella intohimolla juuri meitä varten. Pankki hermoili rahojensa puolesta - joten koti oli myytävä. Kiperän tilanteen olisi pelastanut uusi laina, mutta sitä ei enää pankkiirisedältä herunut. Vaihtoehdoksi jäi myymälän loppuunmyynti ja omaisuuden realisointi. Talvi oli elämäni raskainpia, jolloin tapahtui asioita aivan liian paljon. Näiden tilanteiden jälkeen minulla ei ollut enää mitään hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Entinen koti

Halusimme muuttaa pois kaiken tapahtuneen keskeltä. Niinpä suuntasimme mökille, joka muuttui pikkuruiseksi kodiksemme ja latautumispaikaksi marraskuun loppuun saakka. Joku voi ihmetellä, miksi möin kotini enkä mökkiä. Olen sitä mieltä, että koteja tulee ja koteja menee. Mutta mökillä on tunnearvoa. Siitä luovun tarvittaessa, mutta vasta viimeisenä.

Viime kesän latautumispaikka

Viime kesä opetti meille sen, että olemme ainakin sopeutuvaisia. Elimme kuukausia parinkymmenen neliön asunnossa kodikkaasti. Siisteysintoilusta tuli turhaa ja ulkovessan käytöstä ja suihkutta elämisestä tuli ihan normielämää. Pieni puusaunamme lämpesi joka ilta, jonka jälkeen oli suloista käpertyä pehmoiseen petiin takkatulen hämyssä. Työmme takia kävimme Espanjassa kuukausittain, joten yhden viikon kuukaudessa olimme sivistyksen parissa. Se oli ihana kesä!

Suurin osa tavaroistamme, jotka kuuluivat 100 neliön asuntoomme, on ripoteltu sinne tänne. Tuo täysin turha rompe, on jossain odottamassa jonnekin siirtymistä. Olen pikkuhiljaa tullut siihen johtopäätökseen, että mikään omistamani tavara ei ole välttämättömyys hyvälle elämälle. Mitään en ole kovinkaan suuresti kaivannut. Minulta on viety lähes kaikki omistamisen halu kokemieni taloudellisten ongelmien keskellä. 

Nyt asumme pienessä kaksiossa ydinkeskustassa. Sohvan asemaa korvaa patja lattialla, jossa vierekkäin lekotellen katsellaan Emmerdalet ja uutiset. Yhtään turhaa tavaraa ei jemmoistamme ole tänne raahattu. Tai kai nyt joku turhuus on mukaan lähtenyt, mutta pääosin vain kaikki pakollinen. Aikanaan kalliit laatukalusteet, kirjahylly ja kirjoituspöytä myytiin viime kuussa, jotta saatiin rahaa laskujen maksuun. Mutta aika yllättävää kyllä, ei kirpase sitten yhtään! Ne massiivikalusteet olisivatkin olleet vain rasite siinä vaiheessa, kun lähtö uusiin seikkailuihin tulee.

Nykyisen asunnon tv-taso