Haluan nukkua! Vuorotyön kirous

Olen taas jostain saanut kehiteltyä itselleni flunssan. Tämä on jo toinen flunssa tänä syksynä. Useinkaan en sairasta yhtään flunssaa koko vuoden aikana, mutta vastustuskykyni lieneen nyt heikentynyt valvomisen ja huonoon suuntaan menneiden kilpirauhas- ja hemoglobiiniarvojen takia.

Viikko sitten olin ystäväni luona yökylässä pitkästä aikaa. Pikkukylän kuviot kun alkavat välillä tuntua pikkukylän kuvioilta ja on vaan pakko päästä välillä sivilisaation pariin. Vuorotyöläisen viikonloppuvapaat eivät ole itsestään selvyyksiä ja kun sellainen tulee vastaan, se kannattaa hyödyntää sukulaisten ja kavereiden tapaamiseen, jos vain mahdollista. 

Rautakuuri tuntuu kovettavan vatsani ja illalla kotiin palattuani yritin kahvikupillisella saada helpotusta olooni. Olen jättänyt kahvin juomisen pois kokonaan, mutta "hätätapauksessa" olen nyt yhteensä kaksi kupillista lopettamisen jälkeen juonut. Tämä kupillinen oli suuri virhe. Seuraavana yönä, kun olisi pitänyt nukkua, olin täysin pirteä eikä tietoakaan nukkumisesta. Valvoin sitten koko yön täysikuun kanssa. 

Toivoin edes aamulla vihdoin vaipuvani armahtavaan uneen, mutta ei. Uni ei vain tullut. Kahdeksan aikaan aamulla, vieläkin täysin virkeänä vetäsin lenkkarit jalkaan ja lähdin kävelylle toivoen, että sen jälkeen vihdoin alkaisi ramaista, mutta ei! Pikku hiljaa alkoi iskeä paniikki, koska olen kerran valvonut parikin vuorokautta putkeen. Miten jaksan yövuoroon, jos en nyt nuku? 

Siinä vaiheessa kun 30 tuntia valvomista lähestyi, soitin terveyskeskukseen saadakseni nukahtamislääkettä. Ei onnistunut - olihan sunnuntai ja kylässäni ei ole lääkäripäivystystä pyhänä. Minun olisi pitänyt lähteä toiseen kaupunkiin hakemaan reseptiä päivystyksestä. Siihen olisi mennyt liikaa aikaa, joten olisin ollut työvuorossa vielä ihan lääketokkurassa. Nukahtamislääke piti saada heti! Sitten muistin, että äidilläni saattaa olla jemmassa jotain. Niinpä sovimme, että ajetaan toisiamme vastaan, että saan lääkkeen mahdollisimman nopeasti. Pian vanhentunut lääkepakkaus olikin kädessäni, mutta jospa siinä olisi vielä vaikuttavia aineita jäljellä. Nappasin vähän ennen kotipihaan tuloa pillerin ja menin toiveekkaana peiton alle odottamaan unta. Odotin armahtavaa nukahtamista, mutta ei! Vanhentunut lääke ei tehonut! Sanoin miehelleni, että pistä vaan nyt se kana uuniin ja käy ostamassa minulle siideri nukahtamislääkkeeksi. Tuumasta toimeen. Soitin myös pomolleni, mitä ihmettä tässä nyt tehdään, koska en pysy jaloillani, jos en saa nukuttua ennen yövuoroa? Sovimme järjestelyjä yövuoron varalle ja nappasin toisen Imovanen syötyäni. Vihdoinkin sain aivojen kierrokset mukautumaan kroppani väsymystilaan. Mikä ihanuus, heräsin tuntia ennen yövuoroa hieman tokkuraisena huojuen, mutta olin sentään nukkunut! 

Tulipa taas todistettua, että en ole luotu vuorotyöntekijäksi - enkä kahvin juojaksi. Ehkäpä se yksi ainoa kahvikupillinen aiheutti minulle ylikierroksilla käyvän tilan eikä uni vain tullut. 
Olin jo päättänyt, etten enää koskaan nukahtamiseen käytä mitään pillereitä, enkä niitä vuosiin ole tarvinnutkaan, mutta niin vain nyt vuorotyönkurimus sai minut päihitettyä. 

Niinpä tämä sairastaminen taas sattui sopivasti vapaapäiviksi. Nenä vuotaen ja köhien olen järjestellyt mappejani ja opiskellut espanjaa. Enköhän huomiseksi ole jo täysin työkunnossa. Ihmeellinen tämä ihmisen kroppa. Välillä se tilttaa täysin ja välillä taas onnistuu säätelemään jopa sairastamiset vapaapäiviksi. Huoh...

Espanjan kielen itsenäistä opiskelua. Me gusta mucho! 

Vahvasti keski-ikäinen

Mistä voi tietää tulleensa oikeasti aikuiseksi? Siis siten, että huomaa, ettei paluuta enää ole. Keski-iäksi on määritelty nykysuomessa miehille 40,7 -vuotta ja naisille 43,4 vuotta. Olen siis pian 48-vuotta täyttävänä vahvasti keski-ikäinen. Aikuiseksi itsensä tunteminen ei varmaankaan ole luvuista kiinni. Sanotaanhan joistakin persoonista, "...ettei hän aikuistu koskaan..." Heitänkö siis leppoisasti hyvästit ikuisen nuoruuden säälittävälle tavoittelulle ja hyväksyn olevani vihdoin aikuinen? Saanhan olla vahvasti keski-ikäinen roikkuvine poskineen ja silmäkulman harakanvarpaineen?

Samalla kuin armollisuus ulkoista vanhenemistani kohtaan lisääntyy, ajatusmaailmani alkaa muuttua myös. Olen aina ollut ajatuksiltani melko konservatiivinen enkä mielipiteistäni ole herkästi antanut periksi, ainakaan jos kyse on ollut minulle tärkeistä asioista mm. uskostani. Kuitenkin iän myötä ajatusmaailmankin musta-valkoiset värit sekottautuvat muuhun värimaailmaan ja itsestäänselvyydet laimenevat. Oma minä muokkautuu elämänkokemuksen myötä pikkuhiljaa. Vanhenen. 

Vanhenemisen huomaan myös siitä, ettei televisiosta enää löydy montaakaan katsottavaa ohjelmaa. Ohjelmatarjonta täyttyy paratiisihotelleista, bimboista, hottiksista yms. Tuntuu kuin katsojia aliarvioitaisiin. Säälin sekainen ärsytys on usein tuntemani tunne kanavapujotellessa etsiessäni jotain ajantuhlausohjelmaa. Samoin radiokanavat kääntyvät puheohjelmiin tai nettilehtiä lukiessani klikkaamatta jää otsikot: kuuma, rinnat tai x:n rintsikat jäi kotiin? Ja mitä ihmettä!? Tyyliin Matti ja Teppo alkavat kuulostaa korvaani mukavalta! 

Pohdin nykyisin usein tämän elämänvaiheen mukanaan 
tuomia muutoksia. Haasteet tulleevat esiin viimeistään siinä 
vaiheessa, kun alan etsiä uutta työtä. Vieläkö saisin 

vakituuisen työpaikan? Työnantaja pohtinee onko viittäkymmentä lähestyvällä, kohta kuumien aaltojen kanssa kamppailevalla naisella tarpeeksi terveitä vuosia jäljellä. Onko riski kustannusten noususta, jos ja kun remppoja kroppaan alkaa tulla? Tässä iässä miettii usein ajan rajallisuutta ja sitä onko vielä liian myöhäistä tehdä sitä tai tätä. Vieläkö ehtii toteuttamaan unelmiaan?

Mihin kaikki aika katosi? Kymmenen vuotta sitten en miettinyt näitä asioita, vaikka en parikymppinen enää ollutkaan. Silloin peilistä sentään katsoi vielä parhaassa työiässä oleva nuori nainen. Työnantajan näkökulmasta potentiaalisin työntekijä. Nyt tässä iässä joutuu todistelmaan henkistä ja fyysistä jaksamistaan. Tyhmältähän se tuntuu, kun en itse koe muuttuneeni (kilpirauhaslääkityksen ollessa kohdallaan) tältä osin. Väitän jopa olevani paremmassa kunnossa, kuin moni parikymppinen. 

Alallani on onneksi hyvä työllisyystilanne, varsinkin jos tyytyy sosionomina lähihoitajan palkoille. Ja tyydynhän minä. Sama työ, sama palkka. Viiden vuoden tauon jälkeen alan pikkuhiljaa päästä taas jyvälle perustyöstä. Vanhat työkaverit ovat jo rautaisia ammattilaisia, kun minä taas joudun uudelleen muokkautumaan ohjaajan identiteettiin ja nousemaan takaisin edes sen osaamisen tasolle minkä jätin taakseni tavoitellakseni unelmiani. 

Vajaalla toimivan kilpirauhasen varjossa

Se tunne, kun olet ollut töissä 13 päivää putkeen yhdellä vapaapäivällä ja viimein pyyhällät pyörällä kotiin viettämään viikonloppuvapaata... Edellinen kirjoitukseni oli väsyneen ihmisen tuotosta. Vaikka olinkin väsynyt työstä, sain myös labrakokeiden tulokset, jotka paljastivat kilpirauhasarvojeni huonontuneen tilan. Kun kilpirauhasarvot alkavat heittää, iskee väsymys, ahdistus, kiukku, ajatuksen hitaus, alakulo ja lukemattomat muut oireet. Lisäksi hemoglobiiniarvoni olivat laskeneet anemiatasolle. Tiedossa on siis lääkenosto ja rautatankkausta.

Olen ollut nyt kilpirauhaslääkityksellä puolisentoista vuotta. Heitin kylläkin lääkärilleni villejä arvauksia diagnoosista joitakin vuosia aiemmin ennen diagnoosia. Kaiken kaikkiaan varmaankin kymmenisen vuotta kuvittelin sairastavani mm. ms-tautia oireideni perusteella, kun tunsin olevani voimaton, väsynyt, masentuntut, tyhmä, ja laiska. Verikokeissa arvot olivat aina viitteissä, joten työterveyslääkärit eivät koskaan tarttuneet  oireisiini. Pahin ja työtäkin haittaavin oire oli ns. "aamusumut" jolloin ajatuksen juoksu tahmoi, en nähnyt kunnolla ja pää oli aivan kuin sumussa. Jos töissä oli joku palaveri tiedossa ja päällä oli nämä oireet, yritin ravistella sitä tunnetta pois hyppimällä, hakkaamalla ohimoita, yrittämällä tarkentaa katsetta ja hengittämällä syvään. Ei siihen silti auttanut muu, kuin odottaa iltapäivää. Suurin osa, jotka kärsivät tästä hormoonivajauksesta tietävät mistä puhun. 

Ennen kuin sain koelääkityksen olin jo niin väsynyt, että nukuin aina päiväunet ja laahustin lenkillä puuskuttaen mieheni perässä. Tuntui, kuin jaloissani olisi ollut painot. Mieliala oli maassa ja ajatuksen juoksu äärimmäisen negatiivista. Välillä en ymmärtänyt mistään mitään. Olin jatkuvasti vihainen ja ahdistunut jostakin. Käteni tärisivät niin, etten voinut piirtää suoraa viivaa ja olin jatkuvasti syväjäässä. Syy miksi vihdoin menin lääkärille vaatimaan labroja oli hiusten tippuminen. Entinen paksu kiiltävä tukka oli muuttunut ohueksi ja elottomaksi. Hiusklipsit, johon ennen juuri ja juuri hiukseni mahtuivat, eivät hiusten puuttumisen takia enää pysyneet päässä. Olin varautunut jo peruukin ostoon. 

Onneksi viimein terveyskeskuslääkäri antoi minulle koelääkityksen arvojeni oltua niukasti viitteiden alapuolella. Piristyminen alkoi melko nopeasti. Ensin huomasin, etten enää tarvinnut päiväunia ja pian huomasin ajatuksieni olevan paljon optimistisempia. Mieheni huomasi nopeasti positiivisen muutoksen - enää ei aamulla peiton alta noussut valmiiksi vihainen ja valittava nainen. Meni joitakin kuukausia, että en ollut enää väsynyt. Mikä tunne!

Epäilen, että moni masennuspotilas on diagnosoitu väärin. Lääkärit määräävät masennuspotilaille heittämällä masennuslääkkeitä, vaikka taustalla saattaa olla vain kilpirauhassairaus.  On käsittämätöntä, mikä siinä testaamissa ja varsinkin oireiden mukaisessa lääkityksessä voi olla niin vaikeaa. Monissa muissa maissa viitearvot ovat huomattavasti matalampia kuin Suomessa. Olen eräässä some-ryhmässä kuullut niin paljon tarinoita siitä, miten monet joutuvat vuosia kärsimään lukuisista oireista jopa työkyvyttömyyteen asti, kunnes vihdoin kilpirauhaslääkitys tuo uuden elämän ja työkyky palaa. 

Tämän hormoonivajauksen kanssa joudun elämään loppuelämäni. Olen muuttanut ruokavalioni tukemaan kilpirauhastani ja siitä onkin ollut apua. Vatsa voi paremmin ja väsymys pysyy paremmin loitolla. Epäilen, että tällä hetkellä huonontuneet arvoni johtuvat vuorotyöstä, varsinkin yövuorot vievät elimistön helposti stressitilaan. Tilanne on nyt mikä on ja näillä mennään eteen päin. Ehkäpä sopeudun - tai sitten en. 

http://kaisajaakkola.com/2013/09/haastatteluni-kilpirauhasen-vajaatoiminnasta-mtv3n-sivuilla/

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/12/11/kilpirauhasen-vajaatoiminta-ei-nay-aina-testeissa

Menetetyn vapaa-ajan minimikorvaus

Elämä täyttyy työstä ja sen mukana tuomasta väsymyksestä. Vuorotyö ei sovi minulle ollenkaan, mutta on vain sopeuduttava. Osasyynä väsymykseeni on varmasti tämä syksyn harmaus ja valon vähenemisen mukana laskevat ongelmalliset kilpirauhasarvoni. Ehkäpä kroppani tottuu tähän pian, mutta faktaa on, että pimeys tulee pikkuhiljaa vain syvenemään. Eipä viime syksynä ollut tätä ongelmaa, kun paistattelin jatkuvassa auringonpaisteessa. 

Väsymyksen myötä mielialakin alkaa laskea, eikä pääkoppa toimi niin kuin pitäisi. Alan miettiä asioita enenevissä määrin negatiivisesta näkökulmasta. Kelaan elämääni ja sitä mitä valintoja on tullut tehtyä. Miten olisi asiat nyt, jos en olisi koskaan hairahtanut yrittäjäksi? Ainakin olisin monta kokemusta köyhempi - yritän järkeillä. Helppo on olla jälkiviisas. Olisinhan voinut vaikka onnistua. 

Jos pääsen velkajärjestelyyn, ns. normaalielämäni alkaa päälle viisikymppisenä. Olen päättänyt, että jos velkajärjestelyyn tulisi joku probleema ja palkkani ulosmittaus jatkuisi, alan etsiä työtä jossa hankkisin juuri sen ulosmittauksen alle jäävän rajan. Ai miksi tekisin niin? Siksi, että käteeni nyt jäävä raha on karkeasti laskettuna vain noin 400 euroa enemmän, kuin se olisi siinä tapauksessa, että saisin palkkaa alle ulosottorajan. Pienemmällä palkalla ja vähemmällä työmäärällä saisin asumistuen, mahdollisesti tarvittaessa toimeentulotukea ja vakuutuksen, koska sosiaalitoimi myöntäisi minulle tässä tapauksessa maksusitoumuksen, jolloin eräs vakuutusyhtiö myöntäisi minulle kotivakuutuksen. Jos kohtaloni olisi olla ulosmittauksen vaikutuspiirissä loppuelämäni, rakentaisin elämäni uudenlaiseen muottiin. Se muotti ei sopisi yhteiskuntamme normeihin, mutta silti siihen monet ajautuvat, koska järjestelmämme mahdollistaa sen. En koe mitään mielekkyyttä siinä, että palkastani napsaistaan kaikkine kuluineen ja ulosmittauksineen puolet pois tällä työmäärällä. Jos velkani lyhenisi, maksaisin sen  enemmän kuin mielelläni. Toivottavasti asiat loksahtavat paikoilleen, että motivoituisin jatkamaan normien mukaista työntekoa ja maksamaan velkojani sekä veroni yhteiskunnalle. 

Tietenkin, jos ajattelisi toisenlaisesta näkökulmasta, niin minulle kertyisi kokopäivätyöstä enemmän eläkettä (mistä voi ulosmitata sitten vielä viimeisetkin roposet). Tosin henkilökohtaisesti en usko eläkejärjestelmän kannattavan tuonne saakka tässä maailman ajassa. Työssäkäynti sinäänsä on palkitsevaa kaikkine sosiaalisine kuvioineen ja työsuhde-etuineen. Silti faktaa on, että kyllähän ihmisen suurin motivaattori tehdä työtä on rahallinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Olen hehkuttanut blogissani usein sitä, miten pienellä rahalla tulen toimeen - niin kuin edelleen tulenkin, mutta minua pännii eniten juuri se menetetty vapaa-aika pienellä korvauksella. 

Kävin pari viikkoa sitten mökillä toistamiseen jättämässä hyvästit. Jätinkö hyvästit tulevan talven takia vai sen takia, että mökki ei ole enää kohta minun hallinnassani? Tässä myllerryksessä monet asiat alkavat konkretisoitua ja menetyksistä tulee todellisempaa. Välillä fiilikset ovat niin korkealla, että menetykset ja muutokset eivät koske, mutta kun mieliala on maassa, asiat saavat valitettavan negatiivisen sävyn. En haluaisi vaipua epätoivoon, koska se ei auta mitään, ja olenkin kiitollinen paljosta. Eiköhän tämä tästä taas iloksi muutu... 

Mökkilaiturilla