Nujerrettu

Myymälän tyhjennyksen aloitin vasta eilen, vaikka laitoin "lapun luukulle" jo juhannusaatonaattona. Tuntui turhalta jatkaa enää viimeistä viikkoa, koska kaupankäynti oli niin surkeaa. Minun juhannuksen juhlinta alkoi vaimeasti, vaikka tiedossa on reilusti lepoa ja lomaa. Saan viettää, ehkäpä viimeistä, kesääni mökillä, mutta en pysty nauttimaan siitä ajatuksesta nyt. Ajatukseni on tällä hetkellä täynnä negatiivisuutta ja kaikenlaisia "kummituksia".

Eilen sain joka aamuisen Päivän Sanan sähköpostiini ja siinä sanottiin näin:

Kun rukoilet häntä, niin hän kuulee sinua, ja sinä saat täyttää lupauksesi. Jos mitä päätät, niin se sinulle onnistuu, ja sinun teillesi loistaa valo. Jos tie painuu alaspäin, niin sinä sanot: "Ylös!" ja hän auttaa nöyrtyväistä. Job. 22:27-29.

Tämä sanan paikka oli lohduttava ja samalla hämmentävä. Olen päättänyt monta asiaa ja rukoillut aina siunausta hankkeilleni ja silti kävi näin. Liian moni asia meni pieleen. Koin johdatuksena kaikki tapahtumat, jotka johtivat vuokraamaan myymälän ja laajentamaan toimintaani. Johdatusta koin vahvasti myös asunnon saannissa, ja kaikki tärkeät keskustelut asiakkaiden kanssa - voih, silloin olin varma, että olin oikeassa paikassa!

Toisinaan minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt nämä johdatusasiat suurimmaksi osaksi täysin väärin. Luulin joitakin vuosia sitten eläväni johdatuksessa, kun jäin leipätyöstäni yrittäjäksi tai silloin, kun koin suureksi siunaukseksi mökin hankintaan liittyvät tapahtumat. Uskoin monen niistä hankkeistani olevan johdatusta, mutta nyt ne ovat rauenneet tyhjiin. Ehkäpä olen koko ajan puuhaillut asioita, jotka eivät kuulu minulle.

Tieni on nyt painunut alaspäin. Kyllä minussa kytee vielä toivonkipinä velkahelvetistä selviytymiseksi, mutta hetkittäin (kuten nyt) olo on nujerrettu. Odotan sitä, että jaksan toteuttaa sanan "ylös!" ja nousta tästä liejusta johon olen tiukasti juuttunut.

En tiedä mitä haluan tai en halua!

Viimeinen viikko myymälän vankina. Muutama ihminen silloin tällöin kävelee ohitse ja joskus jopa poikkeaa sisään putiikkiin ja avaa kukkaronnyörejänsä. Tämä tuntuu minusta jotenkin nöyryyttävälle, en tiedä miksi. Johtuukohan se asiakkaiden säälistä ja voivottelusta? Tämä liikepaikka oli melkoinen emämunauksien äiti! Kun halvalla sai niin siihen tarrautui, kun hukkuva köyteen. Olisi pitänyt odotella toista pelastusrengasta, mutta sitten olisin ehkä hukkunut vain nopeammin. Kumpi olisi ollut parempi? Vaikea olla jälkiviisas, koska mahdotonta olisi ollut jäädä alkuasetelmiinkaan. Silloin olisin luovuttanut taistelematta. Nyt on ainakin yritetty, mutta hinta on ollut turhan kallis.

Pitäisi alkaa raapustamaan CV:tä, mutta tuntuu niin vaikealta orientoitua siihen. Tietenkin pitäisi keksiä se rahansaantikikka, mutta ajatus jostain hoivatyöstä ei tänään taas oikein iske. Mikä siinä ajatuksessa nyt oikein riepoo? Eniten kai se, ettei voi enää luoda itse mitään systeemiä. Pitää sopeutua valmiiksi asetettuihin kaavoihin ja suorittaa työ siihen asetetuissa aikarajoissa. Tiedän toki, että nautin siitä osiosta hoiva- ja ohjaustyötä, kun saan tehdä asiakkaat iloiseksi ja ehkä jopa onnelliseksi. Se oli kehitysvammatyössä palkitsevimpaa. 

Olen tuo vaaleatukkainen.

 

Entä jos alkaisin opiskelemaan? Olisin yli viisikymmentä, kun valmistuisin vaikkapa sairaanhoitajaksi. Suomessa en oppejani käyttäisi, vaan lähtisin maailmalle - ainakin kuvitelmissani. Ennen opiskeluhaaveitani odottelen thyroksinin positiivisia vaikutuksia jaksamiselleni ja keskittymiskyvylleni. Tällä hetkellä en pysty keskittymään kunnolla mihinkään syventävään lukemiseen, joka on olennainen edellytys opiskeluissa. Jospa sittenkin heittäytyisin vapaaksi taiteilijaksi...

PS. Itse asiassa onnistuin lukemaan kirjan, jonka sain enoltani. Kirjan nimi on Autiotalo, kirjoittanut Paul Yong. Siinä kerrotaan miehestä, joka pääsee viettämään aikaa Jeesuksen, Jumalan ja Pyhän Hengen kanssa. Luulen, että tekstin sisältö ei jätä ketään kylmäksi. Harhaoppia vai ei? Hmm...

Säännöstellen sosiaalisuutta

Joku aika sitten kirjoitin blogissani "Googlediagnoosi", epäilystäni sairastaa ties sun mitä. Kahden verikokeen jälkeen sain vihdoinkin jotain toivoa oloni parantumiseen. Minulla oli, niinkuin olen jo pitkään epäillyt, kilpirauhasen vajaatoiminnan merkkejä. Raja-arvot ylittyivät hieman. Olen vuosia potenut voimattomuutta, silmien kuivumista, "sumuista päätä", keskittymisongelmia, vatsavaivoja, pahoinvointia yms. Viimeisin niitti oli hiusten lähtö. Se oli tarpeeksi suuri syy raahautua lääkärin juttusille. Vuoden ehti hiukset varista päästä ennen kuin sain varattua ajan. Muut oireet ovat olleet taustalla jo vuosia, mutta niihin näköjään tottuu. Olen vain ajatellut olevani laiska ja stressaantunut. Nyt odotan, että energia alkaa virrata!

Tiedän toki olevan sen verran introvertti, että minusta ei koskaan saa energiaa virtaavaa hyperpersoonaa. Ihmiskontakteista nautin ja rakastan asiakaspalvelutyötä, mutta monesti olen päivän päätteeksi aivan poikki ja vetäydyn omaan hiljaisuuteeni. Tämä korostui silloin, kun tein kehitysvammatyötä. Jaksoin päivän olla ulospäin suuntautunut ja puhelias, mutta kun kotiovi aukesi ja sain takin naulakkoon, hyvä kun jaksoin suutani avata - saatika kuunella ketään. Tarvitsen monta tuntia toipuakseni sosiaalisesta päivästä. Siinä sitä onkin haastetta, jos päädyn esim. vapaaehtoistyöhön jonnekin kommuuniin. Jos en löydäkään itselleni mitään koloa minne pakenen, kun päässä alkaa suhisemaan liiallisesta sosiaalisuudesta, olen pulassa itseni kanssa - ja läheiset minun kanssa.

Nykypäivänä odotetaan kaikilta ulospäin suuntautuneisuutta ja sanavalmiutta ja työpaikkoihin haetaan juuri sellaista persoonaa. Tämä on melkoinen haaste introvertille persoonalle, koska tempperamenttiaan kukaan ei pysty muuttamaan - käyttäytymistään kylläkin. Siksi meidänlaiset persoonat kai väsyvätkin sosiaalisista tilanteista nopeasti, koska pitää yrittää pinnistellä esittääkseen jotain mitä ei ole.

Onneksi pystyn ajoittain ja pieniä hetkiä kerrallaan suoriutumaan sosiaalisista velvotteista ja leikkimään ekstroverttia. Jaksan pinnistellä sukujuhlien ajan ja pakottaa itseni keskustelemaan ihmisten kanssa. Pystyn viemään läpi tilanteita, joissa kukaan ei huomaa, että olen jo melkein tiltissä. Kaikista nopeiten väsyn paljon puhuvien, vähän kuuntelevien ihmisten seurassa. Sellaisten, jotka puhua pulpattaa vain omiaan eikä vuorovaikutuksesta tule mitään.

Ei ole omena kauas puusta pudonnut. Yksi lapsistani on samanlainen kuin minä, tosin vieläkin vahvempana introverttina. Yläasteella ollessaan hän tuli joskus koulusta niin vihaisena ja stressaantneena ja sai sanotuksi vain, että ei sitä kääkkää kestä kuunnella! Se kiljuu koko ajan! Poika tuumasi näin, vähemmän kaunein sanankääntein opettajastaan. Pikkupoikana hän vetäytyi usein yhteisleikeistä ja -peleistä. Olin tuolloin huolissani, mutta koska muuten kaverisuhteet oli ok, niin se oli varmaan vain juuri se tilanne, ettei enää jaksanut enempää sosiaalisuutta. Viimeiset synttärit neljännellä luokalla loppui siten, että kun kaverit lähtivät koteihinsa, poika otti imurin ja tuumasi äkäisesti imuroidessaan sotkuja huoneestaan, että olipahan viimeiset  synttärit!

Kärsimys

Aamulla hörpin kahvia ja lueskelin läppäriltä tavalliseen tapaani päivän uutisia. Pieni otsikko kiinnitti huomioni. Siinä kerrottiin yhden henkilön kuolleen liikenneonnettomuudessa entisessä kotikaupungissani. Surullista - ajattelin. Pian uutiseen tuli lisäyksenä hieman yksityiskohtia ja pieni levottomuus alkoi kalvaa sisuksiani. Tuumasin miehelleni, että ei tuo voi koskea ystäväni perhettä, sen täytyy olla se toinen paikka. Töissä jatkoin uutisen lukemista ja yhtä äkkiä kammottava olo vyöryi ylleni. Päivitetyssä uutisessa oli liian paljon tuttua kuvausta. Nousin siltä istumalta tuoliltani, suljin putiikin oven ja lähdin soittamaan ystävälleni - saisinpahan rauhan levottomaan olooni. Ystäväni vastattua puhelimeen tiesin heti, että rauhaa ei tulisi.

Tänään omat ongelmat kutistuivat millin mittaiseksi. Aivan sama, miten paljon ihminen menettää omaisuuttaan, mutta kun ihmiselämä tuhoutuu sitä ei voi peruuttaa. Varsinkin lapsen tai nuoren kuolema on niin epäoikeudenmukaista ja turhaa! Tähän ikään tultuani en enää kysele Jumalalta niin paljon miksi-kysymyksiä kuin aikaisemmin. Olen tullut siihen tulokseen, että asioita vain tapahtuu. Ihmiselämään kuuluu elämä ja kuuluu kuolema, kuuluu ilo ja kuuluu suru.

Väkisinkin huomioni kiinnittyy siihen, että usein samat ihmiset joutuvat kokemaan kärsimystä eri muodoissaan. En usko sen johtuvan siitä, että Jumala on julma isä, joka nauttii kärsimyksen sallimisesta tottelemattomille lapsilleen. Ei, vaan Hän itkee yhdessä meidän kanssa. Joskus taivaassa saamme lisää ymmärrystä ja vastauksia kärsimyksen syihin. Tässä elämässä sitä ei tulla vielä ymmärtämään. 

En osaa lohduttaa ystävääni. Voin itkeä hänen kanssaan, mutta en löydä yhtään lohdutuksen sanaa. En löydä.

Pakko keksiä jotain!

On tyhjä olo, tai sellainen tietämätön olo. Ei mitään tietoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin kuin odottaisi tuuliajolle joutumista. Jännittää ja pelottaa. Tällä hetkellä päällimäisenä negatiivisia ajatuksia - toisin kuin fb-kaverit listaavat facebookiin nyt positiivisuushaasteen saaneena positiivisia ajatuksia. Kun oikein tarkkaan miettii, niin positiivista tässä hetkessä on:

1. Nukuin hyvin, (vaikka nyt kyllä väsyttää kamalasti).

2. Selkään koskee vähemmän kuin eilen.

3. Mieheni sai minut juuri hymyilemään (Viivillä ja Wagnerilla).

Viime syksynä kuumeisesti mietimme, minne mökiltä lähdetään talvea pakoon (jota ei sitten tullutkaan). Saimme mieheni kanssa viettää aivan mahtavat seitsemän kuukautta mökillä, mutta talvi painoi päälle ja toimeentulon eteen oli pakko tehdä ratkaisuja. Jostain syystä saimme vuokrattua kivan pikkuruisen liiketilan kohtuullisen suuren kaupungin keskustasta ja odotukset olivat suuret. Laskimme, että melko pienellä myynnillä selviäisimme kaikista velvotteista ja maksuista. Pieleen meni.

No, tilanne tuolloin syksyllä oli kuitenkin saman tapainen, kuin nyt, siltä kantilta katsoen, että ei ole mitään tietoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Marraskuun alussa mökillä asuessamme emme edes osanneet kuvitella myymälän pitoa. Ja marraskuun lopussa sitten rakentelimme kivaa pikku putiikkia ja teimme muuttoa kivaan pikku asuntoon, kivaan kaupunkiin. Jotenkin tuntui, että kaikki asiat järjestettiin meidän puolesta. Niin mutkattomasti kaikki tapahtui.

Tällä hetkellä tuloja on tiedossa vielä pari viikkoa. Suunnittelin, että kesäkuun runsaalla myynnillä makselen pari vuokraa etukäteen, mutta eipä tullut runsasta myyntiä, vaan tulossa on ennen kuulumattoman huono myynti kesäkuuksi. Nyt olisi pian keksittävä jotain! Jännityksen ja pelonsekaisin tuntein odottelen tulevaa aikaa. Tiedän olevani hyvä aikaisemmassa työssäni, mutta asunnon takia on pysyttävä tässä kaupungissa marraskuun loppuun saakka, jolloin työnsaanti on haasteellisempaa. Kaikkein mieluiten olisin "vapaa taiteilija" jossain lämpöisessä maassa, eli tekisin töitä sen verran, että selviän pakollisista menoista. Ilman töitä pää ei kestä kun pari kuukautta, jos sitäkään. Pakko keksiä jotain!

Taas jäin kiinni murehtimisesta...auts!

Pelottaa

Minua alkoi pelottamaan. Minähän saatan jäädä asunnottomaksi. Jos haluaisinkin jäädä Suomeen ja hakea koulutustani vastaavia töitä tulee aina vastaan kysymys, mistäs asunto? Alanko laittamaan ilmoituksia, että: "Rauhallista elämää viettävä luottotiedoton luotettava pariskunta etsii asuntoa. Voimme kunnostaa asuntosi esim. myyntiä varten vuoden vuokrasopimusta vastaan. Kokemusta riittää! Varma vuokra, koska emme halua joutua veneen alle." Vai alanko lahjomaan vuokranantajia tyyliin: "1000€ sille, joka vuokraa minulle asunnon vuodeksi!" Näitä mietin aamuyöllä.

Nyt tämä taloudellinen romahdus alkaa tulla todelliseksi, kun ulosottomies ja velkojat alkavat kysellä minua. Viime romahduksesta selvisin ja sain yli sadantonnin velat maksettua, mutta nyt en enää saa edes viiden tonnin ulosottovelkaa maksettua. Kaupankäynti on tyrehtynyt, vaikka on kesä. Odotusarvot on alittuneet roimasti minusta riippumattomista syistä. Lopetan toimintani oikeaan aikaan. Minusta ei ole tähän ja nyt se on nähty. 

Ne jotka kritisoivat meitä luottotiedottomia näkevät asiat melko suppeasti. Eivät kaikki ole välinpitämättömyyttään jättänyt laskuja maksamatta. Omalla kohdallani tiesin jo maksellessani yritysvelkojani asuntokauppojen tuotolla, että nyt ei ehkä käy hyvin, koska pankki ei antanut maksaa pois paria muuta lainaa, jotka nekin oli yritykseen liittyviä eli auto ja finveran takauslaina. Ja tietenkin asuntolainaa jäi vielä muiden velkojen päälle. Osasin ynnätä jo tuolloin, että tiukkaa tulee, mutta luulin selviäväni, koska olin ennenkin selvinnyt. Olin tuolloin todella raivoissani pankin toimista, koska asiat olisi mielestäni voitu päättää muutenkin. Todellisuudessa en voi tietää olisinko selvinnyt siltikään. 

Kaltaisiani on varmasti paljon. Pankit tarjosivat pari vuotta sitten auliisti lainaa arvioiden vakuudet huomattavasti suuremmaksi. Kohdallani mieheni sopi pankin kanssa kaikki yrityksen laina-asiat ja minä kirjoitin vain nimen alle. Melkoisen kyseenalaista näin jälkeen päin katsottuna. Totta kai olin tyhmä! Mutta ennen kaikkea olin sinisilmäinen! Eli näkeehän tästäkin, ettei minusta ole bisneksen pyörittäjäksi. Tyhmästä päästä saa kärsiä koko ruumis!

Olen alkanut miettiä melko vakavasti ulkomaille muuttoa. Lapset ovat aikuisia ja pärjäävät omillaan. Mikään ei pidättele minua enää täällä. Suomen rajojen ulkopuolella ei luottotietoja kysellä. Pari ideaa on muhimassa toimeentulon turvaamiseksi, mutta niitä täytyy vielä kehitellä. Tarvitsisin tuloja asumisen kuluihin, puhelin - ja nettikuluihin, ruokaan, auton vuokraan - ja tietenkin pikku bisnekseen. Niin, tai eihän minusta ole siihen! Pitäisikö tuo jo vihdoin uskoa?

Ongelmayksilö

Tänään on päänsärkysarjan 3. päivä. Onneksi se on viimeinen kipupäivä. Usein särky kestää tasan kolme päivää -  joskus neljä, mutta se on onneksi aika harvinaista. Eilen töiden jälkeen huomasin, että nyt se ilmotus, jota olin kauan pelännyt, oli saapunut. Olen nyt virallisesti maksuhäiriöinen. Melkoinen häirikkö tässä yhteiskunnassa. Ei onnistu enää asunnon vuokraus tuosta vaan, en pysty enää ostamaan osamaksulla, enkä saa luottokorttia enkä ehkä uutta vakuutusta. Eniten minua kirpasee tuo asunnonvuokraus asia. Ennen minulla oli omistusasunto, joten silloin ei olisi ollut mitään ongelmaa, mutta nyt kun asun vuokralla asunnon vuokrauksesta tulee paljon mutkikkaampaa. Ja se vakuutuksen saamisen kanssa voi tulla myös ongelmia, kun asunnon vuokraajalta vaaditaan kotivakuutus. Muut asiat ei kosketa minua, koska en haikaile omistamisen perään. 

Olen nyt yhteiskunnan ongelmayksilö. Minun pitäisi nöyristellä siellä sun täällä ja pyytää anteeksi olemassaoloani, koska olen epäonnistunut. Jos olisin ollut viisaampi ja varovaisempi olisin jättänyt yrittäjyyden ja omaisuuden hankkimisen elämässäni väliin. Mutta en ollut. Enkä lupaa, että kokeilunhaluni olisi taantunut, vaikka tällä hetkellä virta onkin pikkuisen vähissä. Tulen varmasti ottamaan riskejä elämässäni tämänkin romahtamisen jälkeen tavalla tai toisella. Tietysti olen viisastunut! Velkaa en enää koskaan ota - en pienintäkään. Tosin tänä päivänä pankit ei sitä niin avokätisesti tarjoakaan. Suuria en enää tavoittele, muuta kuin kokemusten osalta. Materiaa en tarvitse enkä halua.

Odotan mielenkiinnolla velkaneuvojalle pääsyä. Toivon, että saan taitavan asianhoitajan velkajärjestelyyn  - siis jos siihen edes pääsen. Mökin kanssa tulee olemaan melkoisen mielenkiintoiset kuviot. Ylivelkaisen ja ulosmitatun omaisuuden myynti voi osottautua haastavaksi. Kaiken lisäksi pankki on saanut siitä koko ajan omansa. Tietääkseni velkajärjestelyssä oleva henkilö ei saa velkaantua lisää. Mökin myynnistä minulle tulisi melkoinen summa veroja maksettavaksi, joita en pystyisi tuloillani hoitamaan. En kyllä yhtään tiedä miten tämä asia saadaan järjesteltyä. En jakasa enää tätä miettiä. Melkoinen soppa tulollaan...