Minulla on suuri suku. Kun olin lapsi, meillä oli vähän väliä jos jonkunlaisia kissanristiäisiä. Useimmiten en halunnut niihin lähteä. Kova väittely juhliin lähtemisestä alkoikin lähes aina jo edellisenä päivänä. Nyt olen tullut jo siihen ikään, että 50-vuotisjuhlia alkaa olla lähes vuosittain. Minulta kysellään usein, joko olet saanut kutsun sen ja sen juhliin? No en ole – taaskaan! Haluaisin kyllä mennä, ja nähdä sukulaisia joita en ole vuosiin nähnyt, mutta kutsua ei kuulu.
No, se on selvää, että en ole tarpeeksi paljon ollut tapetilla, jotta nousisin vieraslistaa koottaessa jotenkin esille. Ymmärrän sen täysin. Voihan se olla niinkin, että nykyisin vaan ei järjestetä suuria juhlia. Mutta silloin, kun suvusta kutsutaan, niin aina jään ilman kutsua! Valiojoukosta olen siis tippunut ajat sitten. Kuulostaako siltä, että olen jotenkin katkera? No jaa, ehkä enemmänkin surullinen.
Pakko myöntää, että vika on itsessäni. En osaa aktiivisesti pitää kontaktia sukulaisiini. Enkä osaa yleensäkään luontevasti pitää yllä ihmissuhteita.Ystäväni koostuvat heistä, jotka kestävät pitkääkin ystävyyden päivitystaukoa. Mutta sukulaisuussuhde – se on kai vähän eri asia. Sukulaisilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin sama sukupuu. Heitä voi nähdä, vaikka mitään kuulumisia ei tapaamisten välillä vaihdeta..vai eikö voi? Tämä juhlista boikotointi taitaa juuri johtua tästä, asenteestani. Olen siis se tuntematon sukulainen. Juuri sellainen, joita ehkä oli silloinkin, kun olin pieni. Silloin kuuluin vaan itsestäänselvästi ”juhlakalustoon”, koska olin ydinjoukkoon kuuluvan perheen lapsi.
Mistä tämä vieraantuminen sukulaisista alkoi? Omalla kohdallani tämä on alkanut siitä, kun elämä ollut välillä niin vaikeaa, että juhliin ei kyennyt lähtemään vaikka oli kutsuttu. Ulkopuolisuuden tunne oli liian voimakas. Vaikeaa jaksoa elämässäni kesti kauan, kymmenisen vuotta. Sen ajanjakson aikana jäi lähtemättä selvästikin aivan liian monta kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti