Joku voi saada kuvan, että elämäni on yhtä tuskaista selviytymistä. Selviytymistä kyllä, mutta ei läheskään aina niin tuskaista. Olen selviytyjä, vaikka pimeyden hetkellä ei siltä tunnu. Voimavarani kumpuaa uskoni lisäksi läheisistäni. Mieheni on minun tukeni ja luotettava kumppanini. Rakastan ja arvostan häntä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Aina ei ole ollut niin - ei todellakaan.
Menimme nuorina naimisiin, kun esikoisemme ilmoitti tulostaan. Olimme vielä lähes teinejä, minä 19- ja mieheni 18-vuotias. Olimme seurustelleet vajaat kaksi vuotta. En tiedä olinko rakastunut - ehkä vain elämänjanoinen. Halusin jotain omaa, jotain pysyvää ja sen kaipuun ratkaisi lapsi. Koulut oli vielä kesken, eikä siinä muutenkaan kovin syvällisesti tullut tulevaisuutta mietittyä. Elettiin hetkessä. Tuohon aikaan töitä oli helppo saada ja mieheni pääsikin heti ammattiaan vastaavaan työhön. Leikittiin kotia.
Avioliittomme kipuilut alkoivat melko nopeasti. Molemmat etsivät rajusti omaa paikkaansa maailmassa. Olin paljon yksin vauvan kanssa, koska mies alkoi yrittäjäksi. Pian miestäni kutsuikin armejan harmaat ja olin entistäkin yksinäisempi. Toinen lapsi syntyi pian ja olin tietenkin väsynyt. Tunnelma kiristyi eikä meillä ollut mitään välineitä tulla autetuksi. Mies koki joutuneensa nalkkiin ja alkoholista alkoi tulla pikku hiljaa ongelma. Usein hän sanoi minulle, ettei olisi pitänyt vielä tehdä lapsia. Olin tietenkin loukkaantunut.
Suuri kriisi meille oli ajanjakso, kun tulin uskoon. Silloin kuvioon tulivat vähättelyt, uhkailut ja mitätöinnit. Olin ahdistunut. Mies käski valita: usko tai hän. Ymmärrän nyt, hän oli aivan paniikissa vaimon "sekoamisesta" ja yritti omalla tavallaan ratkaista vaimon uskoon tulemisen ongelman. Hänen suvussaan uskonasiat olivat täysin vieraita - omassani ei. Olin taipumaton, en voinut kieltää uskoani, se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Pikkuhiljaa tästä asiasta jatkuva taistelu laantui. Tilalle tuli muita ongelmia.
Sanonta, miehet ovat marsista ja naiset venuksesta, on niin totta! Meidän tarpeet on täysin erilaisia. Kunpa olisimme ymmärtäneet tuon salaisuuden jo silloin ja pystyneet puhumaan. Pahimmillaan olimme puhumatta viikkoja, kun kunnon klikki tuli. Ei vain ollut sanoja. Lapset kärsivät vanhempien pahasta olosta. Avioeropapereita raapusteltiin useampaan kertaan ja mies muutti pois kotoa pari kertaa - vaan palatakseen muutaman kuukauden päästä takaisin. Lopullinen ero tapahtui vasta kymmenisen vuotta ensimmäisestä erouhkasta. Niin kauan kriisiä kesti. Näin jälkiviisaana on helppo ajatella, että aivan liian kauan.
Paljon kipeitä asioita piti tapahtua, että edelleen tallustamme tätä matkaa yhdessä. Kahden vuoden avioero saattoi olla parasta, mitä tuossa tilanteessa meille tapahtui. Tuona ajanjaksona asiat saivat oikeat mittasuhteet ja halu muutokseen tuli todeksi.
Haimme apua, mutta suurin työ piti tehdä meissä itsessämme. Anteeksi on annettu eikä vääryyksiä muistella. Nuoruuden itsekkyys on laimentunut. Saviastiat ovat olleet pirstailena lukemattomia kertoja ja niistä pirstaleista astiat on työllä ja tuskalla korjattu - entisöity. Nyt toisen kanssa on hyvä olla. Kaiken kaaoksen keskellä voi turvallisesti kulkea kohti tulevaisuutta - yhdessä rakastaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti