Luottotiedottoman asuntohaaste

Eilen kirjoittelin kesäsuunnitelmistani mm. työnhakuprojektistani.  Yllätyksekseni sain jo tänä aamuna ensimmäisen ja mieluisan vastauksen sähköpostiini. Minulle luvattiin kesäksi töitä! Mahtavaa! En sentään niin erinomainen ole, että tuosta vain sähköpostitse töitä saisin, vaan otin yhteyden paikkaan jossa minut jo ennestään tunnetaan. Siispä muodollisuuksia ei tarvinnut. Itsestään selvyys tämäkään työ ei ole, koska siitä on kuitenkin useampi vuosi aikaa, kun olen ohjaajan töitä tehnyt. Toivottavasti ammattitaito on vielä jäljellä.

Seuraava askel on ottaa yhteys pienen kunnan asunnonvälitykseen. Joudun elämäni ensimmäisen kerran tilanteeseen, että luottotiedottomana haen asuntoa. Lisäksi asuntoon vaaditaan tietenkin myös kotivakuutus. Heti on pari estettä murrettavana. Yksi haaste on voittaa ylpeyden rippeet jotka ikävä kyllä roikkuvat minussa tiukasti kiinni. Joudunko puolustelemaan luottokelpoisuuttani? Joudunko säälittäväksi vai arvosteltavaksi? Ennen oli niin kevyt (tai omahyväinen) mieli tilanteissa joissa luottotietoni tarkastettiin, koska tiesin niiden olevan moitteettomat. Minulla oli pari asuntoa, mökki, auto, vuokra-asunto ulkomailla... ja todella paljon velkaa! Eli periaatteessa en omistanut yhtään enempää kuin nyt. Ulkopuolisten silmin saatoin valitettavasti näyttää siltä että omistaisin. Ehkä itsekin luulin niin.

Pian alan hakemaan asuntoa, nöyrästi niellen ylpeyteni, köyhänä - ja mahdollisesti toisten silmin epäluotettavana keski-ikäisenä naisena, joka on sotkenut elämänsä melkoisen tehokkaasti. 

Siispä nöyrästi ristin käteni ja huokaisen ylös jälleen kerran: Taivaanisä auta taas...