maanantai 16. kesäkuuta 2014

Säännöstellen sosiaalisuutta

Joku aika sitten kirjoitin blogissani "Googlediagnoosi", epäilystäni sairastaa ties sun mitä. Kahden verikokeen jälkeen sain vihdoinkin jotain toivoa oloni parantumiseen. Minulla oli, niinkuin olen jo pitkään epäillyt, kilpirauhasen vajaatoiminnan merkkejä. Raja-arvot ylittyivät hieman. Olen vuosia potenut voimattomuutta, silmien kuivumista, "sumuista päätä", keskittymisongelmia, vatsavaivoja, pahoinvointia yms. Viimeisin niitti oli hiusten lähtö. Se oli tarpeeksi suuri syy raahautua lääkärin juttusille. Vuoden ehti hiukset varista päästä ennen kuin sain varattua ajan. Muut oireet ovat olleet taustalla jo vuosia, mutta niihin näköjään tottuu. Olen vain ajatellut olevani laiska ja stressaantunut. Nyt odotan, että energia alkaa virrata!

Tiedän toki olevan sen verran introvertti, että minusta ei koskaan saa energiaa virtaavaa hyperpersoonaa. Ihmiskontakteista nautin ja rakastan asiakaspalvelutyötä, mutta monesti olen päivän päätteeksi aivan poikki ja vetäydyn omaan hiljaisuuteeni. Tämä korostui silloin, kun tein kehitysvammatyötä. Jaksoin päivän olla ulospäin suuntautunut ja puhelias, mutta kun kotiovi aukesi ja sain takin naulakkoon, hyvä kun jaksoin suutani avata - saatika kuunella ketään. Tarvitsen monta tuntia toipuakseni sosiaalisesta päivästä. Siinä sitä onkin haastetta, jos päädyn esim. vapaaehtoistyöhön jonnekin kommuuniin. Jos en löydäkään itselleni mitään koloa minne pakenen, kun päässä alkaa suhisemaan liiallisesta sosiaalisuudesta, olen pulassa itseni kanssa - ja läheiset minun kanssa.

Nykypäivänä odotetaan kaikilta ulospäin suuntautuneisuutta ja sanavalmiutta ja työpaikkoihin haetaan juuri sellaista persoonaa. Tämä on melkoinen haaste introvertille persoonalle, koska tempperamenttiaan kukaan ei pysty muuttamaan - käyttäytymistään kylläkin. Siksi meidänlaiset persoonat kai väsyvätkin sosiaalisista tilanteista nopeasti, koska pitää yrittää pinnistellä esittääkseen jotain mitä ei ole.

Onneksi pystyn ajoittain ja pieniä hetkiä kerrallaan suoriutumaan sosiaalisista velvotteista ja leikkimään ekstroverttia. Jaksan pinnistellä sukujuhlien ajan ja pakottaa itseni keskustelemaan ihmisten kanssa. Pystyn viemään läpi tilanteita, joissa kukaan ei huomaa, että olen jo melkein tiltissä. Kaikista nopeiten väsyn paljon puhuvien, vähän kuuntelevien ihmisten seurassa. Sellaisten, jotka puhua pulpattaa vain omiaan eikä vuorovaikutuksesta tule mitään.

Ei ole omena kauas puusta pudonnut. Yksi lapsistani on samanlainen kuin minä, tosin vieläkin vahvempana introverttina. Yläasteella ollessaan hän tuli joskus koulusta niin vihaisena ja stressaantneena ja sai sanotuksi vain, että ei sitä kääkkää kestä kuunnella! Se kiljuu koko ajan! Poika tuumasi näin, vähemmän kaunein sanankääntein opettajastaan. Pikkupoikana hän vetäytyi usein yhteisleikeistä ja -peleistä. Olin tuolloin huolissani, mutta koska muuten kaverisuhteet oli ok, niin se oli varmaan vain juuri se tilanne, ettei enää jaksanut enempää sosiaalisuutta. Viimeiset synttärit neljännellä luokalla loppui siten, että kun kaverit lähtivät koteihinsa, poika otti imurin ja tuumasi äkäisesti imuroidessaan sotkuja huoneestaan, että olipahan viimeiset  synttärit!









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti