perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kärsimys

Aamulla hörpin kahvia ja lueskelin läppäriltä tavalliseen tapaani päivän uutisia. Pieni otsikko kiinnitti huomioni. Siinä kerrottiin yhden henkilön kuolleen liikenneonnettomuudessa entisessä kotikaupungissani. Surullista - ajattelin. Pian uutiseen tuli lisäyksenä hieman yksityiskohtia ja pieni levottomuus alkoi kalvaa sisuksiani. Tuumasin miehelleni, että ei tuo voi koskea ystäväni perhettä, sen täytyy olla se toinen paikka. Töissä jatkoin uutisen lukemista ja yhtä äkkiä kammottava olo vyöryi ylleni. Päivitetyssä uutisessa oli liian paljon tuttua kuvausta. Nousin siltä istumalta tuoliltani, suljin putiikin oven ja lähdin soittamaan ystävälleni - saisinpahan rauhan levottomaan olooni. Ystäväni vastattua puhelimeen tiesin heti, että rauhaa ei tulisi.

Tänään omat ongelmat kutistuivat millin mittaiseksi. Aivan sama, miten paljon ihminen menettää omaisuuttaan, mutta kun ihmiselämä tuhoutuu sitä ei voi peruuttaa. Varsinkin lapsen tai nuoren kuolema on niin epäoikeudenmukaista ja turhaa! Tähän ikään tultuani en enää kysele Jumalalta niin paljon miksi-kysymyksiä kuin aikaisemmin. Olen tullut siihen tulokseen, että asioita vain tapahtuu. Ihmiselämään kuuluu elämä ja kuuluu kuolema, kuuluu ilo ja kuuluu suru.

Väkisinkin huomioni kiinnittyy siihen, että usein samat ihmiset joutuvat kokemaan kärsimystä eri muodoissaan. En usko sen johtuvan siitä, että Jumala on julma isä, joka nauttii kärsimyksen sallimisesta tottelemattomille lapsilleen. Ei, vaan Hän itkee yhdessä meidän kanssa. Joskus taivaassa saamme lisää ymmärrystä ja vastauksia kärsimyksen syihin. Tässä elämässä sitä ei tulla vielä ymmärtämään. 

En osaa lohduttaa ystävääni. Voin itkeä hänen kanssaan, mutta en löydä yhtään lohdutuksen sanaa. En löydä.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti