Elämän rajallisuus

Eilen kävin, varmaankin viimeisen kerran, tapaamassa mieheni mummoa. Siinä hän makasi sängyssään niin hauraana, valkoiset hiukset kauniisti kammattuina lämpöisen viltin uumenissa. Ihan kyyneleet nousivat silmiini katsellessani tuota ennen niin pirteää, sanavalmista, kaikin puolin vahvaa mummoa. Elämän rajallisuus tuli taas niin konkreettisesti esiin. Olemme täällä vain niin lyhyen aikaa!

Yritimme herätellä häntä syvästä unesta varovasti silitellen ja nimeltä kutsuen. Pian silmät avautuivat muutamaksi sekunniksi ja mummo sanoi hauraalla äänellä meidän nimet, jotka oli aina välillä olleet unohduksissa. Oli ollut hetkiä, että piti jutella pitkätkin tovit ennen kuin mummo muisti kenen kanssa juttelee. Mutta nyt, parin viimeisen tapaamiskerran aikana, hän on muistanut meidät aivan kirkkaasti. Uskomatonta! Aivan kuin se, mikä ulkoisesta ihmisestä on kadonnut, on tullut kyvyksi muistaa ja ymmärtää asioita kirkkaammin. Ei varmaan kukaan enää viimeisinä riisuttuina hetkinään sure sitä, paljonko jäi pankkitilille rahaa, konkurssiaan tai omaisuuden menetystään. Enemmän ehkä mietitään ihmissuhteita, sitä mitä jäi tekemättä, kun ei uskaltanut - pelkuruutta ja asioita, jotka eivät liity omistamiseen.

Nuorena parikymppisenä sitä luulee olevansa lähes kuolematon, mutta minun ikäisenä, kun viisikymmentä alkaa lähestyä, alkaa miettiä enemmänkin elämän kokemista, kuin aineellisia asioita. Ainakin kohdallani, johtuen toki tilanteestani, materia menettää enemmän ja enemmän merkitystään. Olen niin karvaasti kokenut ylivelkaantumisen ansan, että kaikki hohto omistamisesta on karisteltu minusta pois. Ja hyvä niin. Nyt minulla on mahdollisuus tutustua elämään muiden asioiden, kuin omistamisen kautta. Monta vuotta kaikki aikani on mennyt murehtimiseen siitä, miten saan kaiken pidettyä itselläni. Olen ollut säälittävä! Kaiken menettäminen on kohdallani siunaus - olen siitä aivan varma.

Tämä vuoteessaan heikkona makaava rautamummo on viime vuosinaan kertoillut minulle paljon tarinoita ajoistaan torikauppiaana. Niissä tarinoissa hänellä oli aina kaupungin parhaat vihannekset, paras palvelu ja paljon asiakkaita. Ja mummo muisti aina mainita: "Silloin oltiin nuoria viisikymppisiä - se oli sitten elämän parasta aikaa!

Suuntaviivoja

Eilen illalla väsäsin työhakemusta. Enpä ole ihan äskettäin keskittynyt tuohon puuhaan. Olin jo täysin unohtanut millaiseen muotoon hakemus pitäisi rakentaa, enkä automaattisesti muistanut tuttuja työhakemusfraaseja, joita olin aikaisemmin tottumuksesta viljellyt jokaiseen paperiin.

Yrittäjäksi aloin joulun alla 2010 jäädäkseni sille tielle. Sanoin itseni irti vakituisesta mukavasta työstäni ihanien työkavereiden keskeltä ja uskoin auvoiseen tulevaisuuteen yrittäjänä. Kyllä kovasti jännitin tuolloin töistä pois jäämistä ja mietin, miten tästä eteenpäin pärjään ilman säännöllistä tuloa.

Minua vetää näihin radikaaleihin ratkaisuihin vahva seikkailunhalu. En ole koskaan ollut pelkuri tai järkevä - ihan miten sen haluaa nähdä, vaan teen hullujakin päätöksiä fiiliksellä. Se on kyllä toisinaan vaarallista ja on johtanut minut välillä melkoisiin ongelmiin, mutta suurimmaksi osaksi riskinottaminen on kannattanut - tai ainakin monta asiaa olisi jäänyt kokematta. 

Vakituinen työsopimus olisi tällä hetkellä minulle vain kahle. Voihan se olla niinkin, että olen vain niin väsynyt, etten jaksa kovin pitkälle nyt ajatella asioita. Ehkäpä tarvitsen pehmeän laskun työelämään, jotta pääsen toipumaan näistä epäonnisista yrittäjän vuosista.  

Olen välillä yrittänyt normalisoitua, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se on melkoisen tylsää! Nytkin hain töitä vain marraskuun loppuun asti, koska silloin loppuu asuntoni vuokrasopimus (ellei häätö tule ennen sitä, koska takuuvuokra on edelleen maksamatta), jonka jälkeen haaveena on irtiotto ja muutto vähäksi aikaa vaikkapa Espanjaan, Norjaan, Jamaicalle, Afrikkaan... Tiedän jo nyt, että tämä voi jäädä haaveeksi, mutta minä tarvitsen unelmia pysyäkseni liikkeessä ja voidakseni luoda uutta!

 

Turha murehtia

Jännitti mennä mökille, nähdä ihana keväisen vihreä mökkimetsä ja kirkkaana välkehtivä Saimaan vesi. Siellä se minun silmäteräni kökötti metsän keskellä, niin kuin aina ennenkin. Silti kaikki on nyt muuttunut. Minua jännitti se, miten reagoin, kun näen tuon ihanuuden tietäen, että joudun siitä luopumaan. Vain lottovoitto voi tämän tappion ehkäistä ja se nyt ei liene kovinkaan todennäköistä!

Päätin muuttaa ajatuksieni suuntaa ja opetella nauttimaan tästä hetkestä. Nautin lämmenneestä vedestä, saunomisesta, lintujen liverryksestä ja kuumasta auringosta! Päätin olla murehtimatta siitä, ettei tämä paikka ole enää kohta käytettävissäni.

Meillä on vain tämä hetki. Ei enää eilistä - eikä huomisen taakkaa kannata nostaa kannettavaksi etukäteen, koska sitähän ei meille ole vielä edes annettu. Turha murehtia! Ai onko helppoa? No ei todellakaan! Olen aina ollut murehtija. Kestomurhe koskee lapsiani ja heidän elämän koukeroita, jos niitä nyt edes on. Vuosia olen murehtinut taloudellisesta tilanteestani, hukkaan heitetystä elämästäni, hiusten lähdöstä, yms. Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Todellakin, olen murehtinut, ja pilannut monta hyvää hetkeä sillä, että olen surrut asioita mille en voi mitään tehdä. Olen murehtimisen mestari!

Mutta nyt, kun asiat ovat jo melko suuria materiaalisen näkökulman mukaan, päätin opetella olla murehtimatta. Minä en kuole siihen, kun rakastamani mökki menee, en kuole auton menettämiseen, enkä kuole siihen, kun joudun lopettamaan liiketoimintani ja työn josta tykkään, en kuole siihenkään, mitä olen yrittänyt epätoivoisesti välttää, että minulta lähtevät luottotiedot. Käytännöllisesti katsoen menetän kaiken omaisuuden. Kaikkein eniten tästä omaisuuden menetyksestä, olen eniten surrut sitä, että isäni, joka on rakentanut mökin minulle, joutuu pian viettämään kesänsä muualla.

Yritän löytää uudenlaisen elämän tuomia mahdollisuuksia. Työkkärin sivujen lisäksi selailen iltaisin vapaaehtoistyön nettisivuja, jospa pääsisin jonnekin pariksi kuukaudeksi työskentelemään ruoka- ja majoituspalkalla. Oppisin uusia kieliä ja pääsisin tutustumaan eri kulttuureihin. Opettelisin katselemaan ja kokemaan maailmaa aivan uusin silmin. En nyt sitten tiedä, olisiko tämän kaltainen seikkailu kovinkaan epätoivottu suunta tässä ainutlaatuisessa elämässäni...

Velkajärjestely

Eilen sain ystävältäni tekstarin Espanjasta. Siinä kuulumisia vaihdettuamme pyysin häntä rukoilemaan asioideni puolesta. Minulle jäi rauhallinen olo, koska tiesin, että ystäväni ottaa rukousaiheet vakavasti. Mieheni kanssa olemme monta päivää miettineet, miten tästä velkahelvetistä irtaudutaan. Mietin jopa lähtöä Norjaan töihin - kaloja perkaamaan. Mutta maksaakseni sillä ansiolla velkani, ei siihen riittäisi tämä elämä.

Illalla levittelin korutarvikkeeni pöydälle ja aloin väsätä korviksia. Siinä samalla heiteltiin toisillemme selviämis-vaihtoehtoja melkoisen kipakkaankin sävyyn. Jostain olen saanut lisää virtaa, koska en ole Emmerdalen jälkeen nukahtanut parina iltana. Niinpä ajatustyöhönkin riittää virtaa. Sitten yhtäkkiä aloimme puhua velkajärjestelystä. Sitä netistä tutkittuamme en voinut kuin ihmetellä, miksi sitä vaihtoehtoa ei ole koskaan sivuttu! No ehkä se johtuu siitä, että siihen päästäkseni minun olisi lopetettava yritystoiminta, luovuttava mökistä ja autosta. Kamala tuska ja ahdistus ja vain siksi, että olen väkisin yrittänyt pitää kiinni siitä, mihin minulla ei oikeasti ole varaa. Ja minä olen mukamas ollut aina sitä mieltä, ettei tällä maallisella ole niin suurta painoarvoa. Typerää, typerää, typerää! 

No nyt asia on mennyt eteen päin sen verran, että velkaneuvojalle on soitettu ja aika on varattu. Velkaneuvojalta tuli ohjeet: ei enää yhtään maksua perintätoimistoille, eikä muillekaan velkojille. Pitää pyytää perintätoimistoja lähettämään maksut suoraan ulosottoon. Mitä enemmän heinäkuussa on ulosotossa, sen paremmat mahdollisuudet on päästä velkajärjestelyyn. Eli nyt siis luvan kanssa maksan enää vain välttämättömät maksut. Ja ihanin neuvo oli sieltä, että pidä huolta terveydestäsi! Taitaa olla virkailija omalla alallaan.  

 

Niin, ja ehkäpä siis rukousvastaus ilmeni tietoisuutena velkajärjestelystä, päätöksenä luopua yritystoiminnasta ja kesämökistä. Nyt ajatellen, tämä on ainut tie velkavankeudesta vapauteen!

Epäonnistuja

Hesari julkaisi viime viikolla artikkelin, jossa oli osittain niin tutulta tuntuvaa kuvausta velkahelvetistä ja kitumisesta yrittäjänä. Luin tähän aiheeseen liittyvää jälkipuintia ja siinä suurin osa kommentoijista haukkui kaltaiseni vastuuttomiksi, ylivarojensa eläjiksi, yhteiskunnan elätiksi jne. Tunsin kyllä kieltämättä oloni lytätyksi. Ei nämä"lyttääjät" osanneet ollenkaan ajatella sitä, että moni ns. ylivelkainen rikas (joka en ole koskaan itse ollut) on joutunut mahdottomaan tilanteeseen esim. epäonnisesta yrittäjyydestä. Tähänhän meitä kannustetaan - yrittäjyyteen. Riskin joutuu jokainen yrittäjä kantamaan. Joko onnistut tai sitten et. Ja usein nämä velkaloukkuun pudonneet ovat niitä, jotka eivät onnistuneet. Epäonnistujat joutuvat ylivoimaisen selviytymiskamppailun pääosan esittäjiksi, joille ei heru sääliä muilta, kuin saman helvetin kokeneilta.

Minun alamäkeni käynnistyi jo vuosia sitten. Elettiin verkkokaupan nousua, jolloin ei ollut olemassa vielä kehittyneitä valmiita kaupan pohjia niin kuin nyt, vaan kaikki piti tehdä alusta asti itse. Kauppa alkoi käydä hyvin ja kaikki tuntui menevän putkeen, kunnes kohtuullisen hyvin menestynteeseen verkkokauppaan iski hakkeri. Hakkerointi ilmeni pikkuongelmilla esim. tilausvahvistus ei mennyt perille. Verkkokaupan ongelmien etsimiseen meni pienoinen omaisuus ja jotta kauppa ei olisi menettänyt täysin toimintakykyään, sen korjaamiseen piti laittaa jatkuvasti lisää rahaa. Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että erään joulun vilkkaimpina myyntipäivinä tuli ilmoitus viestintävirastosta, että kauppa on suljettava -  siis kokonaan tuhottava. Toinen vaihtoehto oli, että se pitää korjata heti. Verkkokaupan korjaamisen arviointikulu hipoi 50 000 euroa. Ei jäänyt vaihtoehtoja. Tuhansien tuntien työ oli tuhottu hetkessä.

Yrityslainat oli otettu siinä toivossa, että ne olemassa olevilla tuloilla maksetaan helposti pois. Jäljelle yrityksestä jäi osa, jonka toiminta ei riittänyt kattamaan kuluja. Tämän "osan" kanssa kituutan vieläkin ja yritän epätoivoisesti selvitä maksuista. Mielestäni on todella kaukaa haettu ajatus, että elin leväperäisesti yli varojeni. Tällä hetkellä elän reilusti yli varojeni, koska minulla ei olisi varaa mihinkään! Tilanne on nyt vaan jo niin mutkikas, että en keksi siitä pois pääsyä. Surkuhupaisaa tässä on se, että minulle jäisi käteen enemmän rahaa, jos jäisin suoraan sosiaalituelle jo lopettaisin yrittämisen. Ja kaikki tämä vain siksi, että epäonnistuin.