Valintoja

Soittelin velkaneuvojalleni kysyäkseni kuinka velkajärjestely-prosessini etenee. Kyselin velkaneuvojalta mm. Voinko vaihtaa paikkakuntaa selvittelyn katkeamatta, jos löytäisin nyt vakituisen työpaikan tämän talous- ja velkaneuvonta alueen ulkopuolelelta? Onko ylivelkaisen mökkini kohtalolle löytynyt ratkaisua? Missä vaiheessa minun on hyvä alkaa miettiä asunnonvaihtoa (kts. Velkajärjestelyyn pääsyä odotellen)? Kannattaako vaihtaa työpaikka mahdollisimman vähän kuormittavaan työhön ennen velkajärjestelyyn pääsemistä? 

Velkaneuvoja myönsi, että tilanteeni ei ole ihan yksinkertainen. Hän alkoi valmistella minua siihen, ettei velkajärjestely mene välttämättä läpi, koska minulla ei ole vakituista työpaikkaa. Ihmettelin asiaa, koska työttömätkin pääsevät velkajärjestelyyn. Hän kertoi, että työttömänä on oltava 18 kk, ennen kuin se on mahdollista. Tuumasin, että onko minun siis jäättäydyttävä työttömäksi? Asia ei menisi tietenkään läpi, koska alallani on töitä eikä työttömyys olisi todennäköinen. Vakituisen työpaikan vaatimus on mielestäni väärin, koska mikä työpaikka nykyisin on varma? Voithan jopa sairastua niin, että joudut jäämään työelämästä pois kokonaan. Tunnen lukuisia alallani olevia, jotka ovat työskennelleet vuosia ilman vakituista paikkaa. Mökkiasiaan taas vastaus oli, että voisin yrittää myydä mökkiä itse. Silläkin uhalla, että velkaannun lisää verojen myötä. Rakennustarkastamatonta keskeneräistä mökkiä ei ole kuitenkaan ihan helppo myydä siihen hintaan, mitä pankki siitä haluaa. Joka tapauksessa mökki menee pankille ilman velkajärjestelyäkin, koska joustovara on pian käytetty enkä pysty lainaa lyhentämään. 

Olen myös realisti jaksamiseni suhteen, enkä halua väsyttää itseäni vielä tässä elämänvaiheessa vuorotyöllä velkajärjestelyn aikana - varsinkaan, kun käteeni jäävä palkka tulisi olemaan asumis- ja lääkekulujen jälkeen 452 euroa. Summa ei oikein motivoi minua kuluttavaan vuorotyöhön yö- ja sunnuntaitöineen. Velkajärjestelyn selvittelyn aikana omaa asemaa ei saa kuitenkaan huonontaa, eli vähemmän kuormittavaa työtä ei kannata nyt havitella. Tosin tilanne katsotaan viimeisen kolmen vuoden verotuksen ajalta, joten kohdallani olisi ehkä sittenkin mahdollista vaihtaa kevyempään työhön. Tavoitteenani on etsiä päivätyö. Jos minua ei tuomita nyt velkajärjestelyyn voin hakea sitä seuraavan kerran vasta kahden vuoden kuluttua. Olen sitten jo viisikymppinen. Olkoon tavoitteeni siis käydä prosessi läpi ennen eläkeikää. 

Juttelin eilen hyvän ystäväni kanssa ja hän kertoi oman kärsimyksensä keskellä mielestäni hyvän neuvon: Voit päättää, millä asenteella menet elämässä eteenpäin. Niinpä. Valitsen joko katkeruuden tai hyväksyn sen, että elämäni on nyt tässä prosessissa. Ei kannata verrata elämää muiden kanssa. Olenkin monesti vaikeukeuksien keskellä topakasti takonut päähäni, että tämä on nyt vain minun elämäni. Luota siihen, että taivaissa tiedetään tilanne. Asiaan voi myös saada perspektiiviä miettimällä, kestäisinkö esim. jatkuvan sairauden ja säryn mielummin kuin velkavankeuden? Kumpi "viitta" sopisi minulle paremmin? Katsoessani linnanjuhlia, mieleeni yritti luikerrella kateus ja itsesääli. Kättelyjonoon saapui menestyviä, onnistuneita ihmisiä, ihmisiä jotka ovat saaneet aikaiseksi jotain. Minusta tuntui, että vaikka minä olen jo kohta 50 en ole saanut aikaan mitään. Kaikki mitä olen aloittanut ja ollut mukana rakentamassa on sortunut. Tunsin tuota kättelyjonoa katsoessani olevani mitättömyys.

Uskon, että tämän elämänvaiheen tarkoitus on paljastaa elämäni todelliset arvot. Mikä on tärkeää, kun jotain sortuu? Mitä jää jäljelle, kun olet sotkenut taloutesi ja omaisuus, ylpeys ja itsetunto poljetaan maahan? Pysyykö perustukseni vakaana? Se, mihin maailman myllerrykset eivät saa lupaa koskea. Miten rakennan elämäni näillä eväillä, mitä minulle jää? Enää en voi kerätä omaisuutta, enkä voi rakentaa mitään materian varaan. On löydettävä jotain arvokkaampaa, mitä rahalla ei saa. Valitsenko katkeruuden vai luotanko, että kaikki on Hänen kädessään? 

Tästä Hilja Karhulan runosta Vaikea risti löytyy lohdutus ja viisaus.

Pitkästyttävä arki

Olen nopeasti pitkästyvä yksilö ja olenkin opetellut kärsivällisyyttä nämä kuukaudet, kun elämässäni ei tapahdu nyt oikein mitään. On haastavaa kirjoittaa tätä blogiakin tämän seesteisyyden keskellä. Omista tunteistaan on niin paljon vaikeampaa kirjoitaa, kuin tapahtumista. Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Elämäni on nyt liikaa turhaa "sitkun-elämää". Sitkun pääsen velkajärjestelyyn, sitkun velkajärjestely on ohi, sitkun tulee kesä, sitkun olen 55-vuotias, sitkun ...sitkun! 

Haaveilen ajasta, kun velkajärestely on ohi ja saan koko palkan käteeni ensimmäistä kertaa. Miltähän se tuntuu? Tunnen varmaankin sinä päivänä olevani miljonääri. Olen yrittänyt motivoida itseäni pysymään paikoillani tämän ajanjakson elämässäni. Koska nyt palkka ei ole motivaattori tehdä työtä, joudun keksimään muita motivaattoreita. Pitäisikö maksimoida minimitoimeentulon ajanjakso opiskellen alaa lisää, jotta kokisin ajanjakson jotenkin merkitykselliseksi? Vai heittäydynkö - niin kuin olen kovasti miettinyt, mahdollisimman vähän kuormittavaan työhön tuoksi ajanjaksoksi? 

Elämäni aikaisempi stressiajanjakso vaikuttaa edelleen. Olen ollut melko hajamielinen, unohtelevainen ja tunnen olevani välillä todella tyhmä, kun en saa ajatuksenpätkästä kiinni. Vaikka väitän toipuneeni uupumisesta ja eläväni nyt stressitöntä elämää ilman suuria huolia, kroppani kyllä muistaa. Pää ei toimi kovin terävästi. Mieheni mielestä olen ollut kyllä hajamielinen aina. No, sen pitäisi kai lohduttaa... 

Edelleenkään en koe olevani siellä, minne Jumala on minut tarkoittanut. Tai kyllähän minä uskon, että tämä välivaihe on taivaissa suunniteltu, mutta toivottavasti tämä ei ole pitkän välin suunnitelma elämässäni. Minä kyllä uskon siihen, että Jumala vaikuttaa ihmisessä tahtomista ja tekemistä. Minut on luotu tällaiseksi, ihmiseksi, joka tarvitsee aina sen seuraavan etaapin joka motivoi arkea. Olen pohtinut levottomuuteni johtuvan siitä, etten ole vielä löytänyt sitä, mihin minut on tarkoitettu. Tai sitten minua ei yksinkertaisesti ole luotu pysymään paikoillaan. Taidan vähän nyt jo panikoida joutuessani tähän satimeen, jossa en voi päättää seuraaviin vuosiin elämäni kulusta, vaan joudun sitoutumaan köyhyyteen ilman muuta mahdollisuutta. Onneksi sentään sitoudun vain materiaaliseen köyhyyteen!  

Kuuntelin joitakin päiviä sitten TV7:stä Jumala puhuu-sarjaa ja siitä jäi mieleeni ajatus: "Rakasta sitä mitä teet ja tee sitä mitä rakastat!" Tämä motto saattaisi olla varsinkin tyydyttävän työelämän punainen lanka. 

Velkajärjestelyyn pääsyä odotellessa

Olen toteuttanut viime aikoina velkaneuvojan ohjeita ja käyttänyt rahaa sellaiseen, mihin raha ei enää riitä velkajärjestelyssä ollessani. Velkajärjestelyssä käteeni jäävä summa tulee olemaan muutaman satasen pienempi kuin nyt ulosotossa. Olen ostanut itselleni hyvän sängyn, espanjankielen oppikirjoja, käynyt hammaslääkärissä jne. Lisäksi pitäisi ostaa kunnon ulkoiluasu ja lenkkarit ja ehkäpä käydä vielä silmälääkärissä. 

Nyt kun minulla menee rahaa melko vähän elämiseen, olen onnistunut jopa säästämään pientä vararahastoa mm. mahdolliseen tulevaan takuuvuokraan. Minun pitäisi vaihtaa kalliimpaan asuntoon, mutta näin ulosotossa ollessani on ehdottomasti hyötyä asua edullisemmin. Asuntoni vuokra on niin halpa, että jos vaihdan vaikka paikkakuntaa töiden perässä, asumisen kustannukset nousevat joka tapauksessa todennäköisesti jonkun satasen. Maksusuunnitelman muuttaminen esimerkiksi asumiskulujen nousemisen takia kesken velkajärjestelyn on mahdollista, mutta ei itsestään selvää. Pelaan varman päälle ja etsin uuden asunnon vasta, kun saan varmuuden velkajärjestelyyn pääsystä.

Palkastani ulosmitataan aina sama kolmasosa hankinpa enemmän tai vähemmän. Velkajärjestelyssä taas palkasta jäävää maksuvaraa laskettaessa huomioidaan kohdallani mm. asumiskulut ja lääkekulut sekä tähän lisätään välttämättömät elinkustannukset jotka riippuvat mm. perheen koosta. Minulle jäisi varmaankin noin 800-900 euroa palkasta käteen kuukausittain velkajärjestelyn ajan. 

Asia, jota olen myös välillä väsyneenä miettinyt on päivätyön etsiminen. Olen ymmärtänyt, että velkajärjestelyssä ollessani minulle ei ole mitään hyötyä hankkia ylimääräistä tuloa mm. yö- eikä sunnuntaivuoroista. En tiedä, miten vuorotyöläisen kuukausittain muuttuva nettopalkka huomioidaan maksuvaraa laskettaessa, mutta todennäköisesti palkaksi jää vain väsymystä ja sosiaalisen elämän kapenemista. Olenko oikeassa?

Onneksi voi välillä paeta muistelemaan viime talvea Espanjassa.

Haluan nukkua! Vuorotyön kirous

Olen taas jostain saanut kehiteltyä itselleni flunssan. Tämä on jo toinen flunssa tänä syksynä. Useinkaan en sairasta yhtään flunssaa koko vuoden aikana, mutta vastustuskykyni lieneen nyt heikentynyt valvomisen ja huonoon suuntaan menneiden kilpirauhas- ja hemoglobiiniarvojen takia.

Viikko sitten olin ystäväni luona yökylässä pitkästä aikaa. Pikkukylän kuviot kun alkavat välillä tuntua pikkukylän kuvioilta ja on vaan pakko päästä välillä sivilisaation pariin. Vuorotyöläisen viikonloppuvapaat eivät ole itsestään selvyyksiä ja kun sellainen tulee vastaan, se kannattaa hyödyntää sukulaisten ja kavereiden tapaamiseen, jos vain mahdollista. 

Rautakuuri tuntuu kovettavan vatsani ja illalla kotiin palattuani yritin kahvikupillisella saada helpotusta olooni. Olen jättänyt kahvin juomisen pois kokonaan, mutta "hätätapauksessa" olen nyt yhteensä kaksi kupillista lopettamisen jälkeen juonut. Tämä kupillinen oli suuri virhe. Seuraavana yönä, kun olisi pitänyt nukkua, olin täysin pirteä eikä tietoakaan nukkumisesta. Valvoin sitten koko yön täysikuun kanssa. 

Toivoin edes aamulla vihdoin vaipuvani armahtavaan uneen, mutta ei. Uni ei vain tullut. Kahdeksan aikaan aamulla, vieläkin täysin virkeänä vetäsin lenkkarit jalkaan ja lähdin kävelylle toivoen, että sen jälkeen vihdoin alkaisi ramaista, mutta ei! Pikku hiljaa alkoi iskeä paniikki, koska olen kerran valvonut parikin vuorokautta putkeen. Miten jaksan yövuoroon, jos en nyt nuku? 

Siinä vaiheessa kun 30 tuntia valvomista lähestyi, soitin terveyskeskukseen saadakseni nukahtamislääkettä. Ei onnistunut - olihan sunnuntai ja kylässäni ei ole lääkäripäivystystä pyhänä. Minun olisi pitänyt lähteä toiseen kaupunkiin hakemaan reseptiä päivystyksestä. Siihen olisi mennyt liikaa aikaa, joten olisin ollut työvuorossa vielä ihan lääketokkurassa. Nukahtamislääke piti saada heti! Sitten muistin, että äidilläni saattaa olla jemmassa jotain. Niinpä sovimme, että ajetaan toisiamme vastaan, että saan lääkkeen mahdollisimman nopeasti. Pian vanhentunut lääkepakkaus olikin kädessäni, mutta jospa siinä olisi vielä vaikuttavia aineita jäljellä. Nappasin vähän ennen kotipihaan tuloa pillerin ja menin toiveekkaana peiton alle odottamaan unta. Odotin armahtavaa nukahtamista, mutta ei! Vanhentunut lääke ei tehonut! Sanoin miehelleni, että pistä vaan nyt se kana uuniin ja käy ostamassa minulle siideri nukahtamislääkkeeksi. Tuumasta toimeen. Soitin myös pomolleni, mitä ihmettä tässä nyt tehdään, koska en pysy jaloillani, jos en saa nukuttua ennen yövuoroa? Sovimme järjestelyjä yövuoron varalle ja nappasin toisen Imovanen syötyäni. Vihdoinkin sain aivojen kierrokset mukautumaan kroppani väsymystilaan. Mikä ihanuus, heräsin tuntia ennen yövuoroa hieman tokkuraisena huojuen, mutta olin sentään nukkunut! 

Tulipa taas todistettua, että en ole luotu vuorotyöntekijäksi - enkä kahvin juojaksi. Ehkäpä se yksi ainoa kahvikupillinen aiheutti minulle ylikierroksilla käyvän tilan eikä uni vain tullut. 
Olin jo päättänyt, etten enää koskaan nukahtamiseen käytä mitään pillereitä, enkä niitä vuosiin ole tarvinnutkaan, mutta niin vain nyt vuorotyönkurimus sai minut päihitettyä. 

Niinpä tämä sairastaminen taas sattui sopivasti vapaapäiviksi. Nenä vuotaen ja köhien olen järjestellyt mappejani ja opiskellut espanjaa. Enköhän huomiseksi ole jo täysin työkunnossa. Ihmeellinen tämä ihmisen kroppa. Välillä se tilttaa täysin ja välillä taas onnistuu säätelemään jopa sairastamiset vapaapäiviksi. Huoh...

Espanjan kielen itsenäistä opiskelua. Me gusta mucho! 

Vahvasti keski-ikäinen

Mistä voi tietää tulleensa oikeasti aikuiseksi? Siis siten, että huomaa, ettei paluuta enää ole. Keski-iäksi on määritelty nykysuomessa miehille 40,7 -vuotta ja naisille 43,4 vuotta. Olen siis pian 48-vuotta täyttävänä vahvasti keski-ikäinen. Aikuiseksi itsensä tunteminen ei varmaankaan ole luvuista kiinni. Sanotaanhan joistakin persoonista, "...ettei hän aikuistu koskaan..." Heitänkö siis leppoisasti hyvästit ikuisen nuoruuden säälittävälle tavoittelulle ja hyväksyn olevani vihdoin aikuinen? Saanhan olla vahvasti keski-ikäinen roikkuvine poskineen ja silmäkulman harakanvarpaineen?

Samalla kuin armollisuus ulkoista vanhenemistani kohtaan lisääntyy, ajatusmaailmani alkaa muuttua myös. Olen aina ollut ajatuksiltani melko konservatiivinen enkä mielipiteistäni ole herkästi antanut periksi, ainakaan jos kyse on ollut minulle tärkeistä asioista mm. uskostani. Kuitenkin iän myötä ajatusmaailmankin musta-valkoiset värit sekottautuvat muuhun värimaailmaan ja itsestäänselvyydet laimenevat. Oma minä muokkautuu elämänkokemuksen myötä pikkuhiljaa. Vanhenen. 

Vanhenemisen huomaan myös siitä, ettei televisiosta enää löydy montaakaan katsottavaa ohjelmaa. Ohjelmatarjonta täyttyy paratiisihotelleista, bimboista, hottiksista yms. Tuntuu kuin katsojia aliarvioitaisiin. Säälin sekainen ärsytys on usein tuntemani tunne kanavapujotellessa etsiessäni jotain ajantuhlausohjelmaa. Samoin radiokanavat kääntyvät puheohjelmiin tai nettilehtiä lukiessani klikkaamatta jää otsikot: kuuma, rinnat tai x:n rintsikat jäi kotiin? Ja mitä ihmettä!? Tyyliin Matti ja Teppo alkavat kuulostaa korvaani mukavalta! 

Pohdin nykyisin usein tämän elämänvaiheen mukanaan 
tuomia muutoksia. Haasteet tulleevat esiin viimeistään siinä 
vaiheessa, kun alan etsiä uutta työtä. Vieläkö saisin 

vakituuisen työpaikan? Työnantaja pohtinee onko viittäkymmentä lähestyvällä, kohta kuumien aaltojen kanssa kamppailevalla naisella tarpeeksi terveitä vuosia jäljellä. Onko riski kustannusten noususta, jos ja kun remppoja kroppaan alkaa tulla? Tässä iässä miettii usein ajan rajallisuutta ja sitä onko vielä liian myöhäistä tehdä sitä tai tätä. Vieläkö ehtii toteuttamaan unelmiaan?

Mihin kaikki aika katosi? Kymmenen vuotta sitten en miettinyt näitä asioita, vaikka en parikymppinen enää ollutkaan. Silloin peilistä sentään katsoi vielä parhaassa työiässä oleva nuori nainen. Työnantajan näkökulmasta potentiaalisin työntekijä. Nyt tässä iässä joutuu todistelmaan henkistä ja fyysistä jaksamistaan. Tyhmältähän se tuntuu, kun en itse koe muuttuneeni (kilpirauhaslääkityksen ollessa kohdallaan) tältä osin. Väitän jopa olevani paremmassa kunnossa, kuin moni parikymppinen. 

Alallani on onneksi hyvä työllisyystilanne, varsinkin jos tyytyy sosionomina lähihoitajan palkoille. Ja tyydynhän minä. Sama työ, sama palkka. Viiden vuoden tauon jälkeen alan pikkuhiljaa päästä taas jyvälle perustyöstä. Vanhat työkaverit ovat jo rautaisia ammattilaisia, kun minä taas joudun uudelleen muokkautumaan ohjaajan identiteettiin ja nousemaan takaisin edes sen osaamisen tasolle minkä jätin taakseni tavoitellakseni unelmiani.