Vahvasti keski-ikäinen

Mistä voi tietää tulleensa oikeasti aikuiseksi? Siis siten, että huomaa, ettei paluuta enää ole. Keski-iäksi on määritelty nykysuomessa miehille 40,7 -vuotta ja naisille 43,4 vuotta. Olen siis pian 48-vuotta täyttävänä vahvasti keski-ikäinen. Aikuiseksi itsensä tunteminen ei varmaankaan ole luvuista kiinni. Sanotaanhan joistakin persoonista, "...ettei hän aikuistu koskaan..." Heitänkö siis leppoisasti hyvästit ikuisen nuoruuden säälittävälle tavoittelulle ja hyväksyn olevani vihdoin aikuinen? Saanhan olla vahvasti keski-ikäinen roikkuvine poskineen ja silmäkulman harakanvarpaineen?

Samalla kuin armollisuus ulkoista vanhenemistani kohtaan lisääntyy, ajatusmaailmani alkaa muuttua myös. Olen aina ollut ajatuksiltani melko konservatiivinen enkä mielipiteistäni ole herkästi antanut periksi, ainakaan jos kyse on ollut minulle tärkeistä asioista mm. uskostani. Kuitenkin iän myötä ajatusmaailmankin musta-valkoiset värit sekottautuvat muuhun värimaailmaan ja itsestäänselvyydet laimenevat. Oma minä muokkautuu elämänkokemuksen myötä pikkuhiljaa. Vanhenen. 

Vanhenemisen huomaan myös siitä, ettei televisiosta enää löydy montaakaan katsottavaa ohjelmaa. Ohjelmatarjonta täyttyy paratiisihotelleista, bimboista, hottiksista yms. Tuntuu kuin katsojia aliarvioitaisiin. Säälin sekainen ärsytys on usein tuntemani tunne kanavapujotellessa etsiessäni jotain ajantuhlausohjelmaa. Samoin radiokanavat kääntyvät puheohjelmiin tai nettilehtiä lukiessani klikkaamatta jää otsikot: kuuma, rinnat tai x:n rintsikat jäi kotiin? Ja mitä ihmettä!? Tyyliin Matti ja Teppo alkavat kuulostaa korvaani mukavalta! 

Pohdin nykyisin usein tämän elämänvaiheen mukanaan 
tuomia muutoksia. Haasteet tulleevat esiin viimeistään siinä 
vaiheessa, kun alan etsiä uutta työtä. Vieläkö saisin 

vakituuisen työpaikan? Työnantaja pohtinee onko viittäkymmentä lähestyvällä, kohta kuumien aaltojen kanssa kamppailevalla naisella tarpeeksi terveitä vuosia jäljellä. Onko riski kustannusten noususta, jos ja kun remppoja kroppaan alkaa tulla? Tässä iässä miettii usein ajan rajallisuutta ja sitä onko vielä liian myöhäistä tehdä sitä tai tätä. Vieläkö ehtii toteuttamaan unelmiaan?

Mihin kaikki aika katosi? Kymmenen vuotta sitten en miettinyt näitä asioita, vaikka en parikymppinen enää ollutkaan. Silloin peilistä sentään katsoi vielä parhaassa työiässä oleva nuori nainen. Työnantajan näkökulmasta potentiaalisin työntekijä. Nyt tässä iässä joutuu todistelmaan henkistä ja fyysistä jaksamistaan. Tyhmältähän se tuntuu, kun en itse koe muuttuneeni (kilpirauhaslääkityksen ollessa kohdallaan) tältä osin. Väitän jopa olevani paremmassa kunnossa, kuin moni parikymppinen. 

Alallani on onneksi hyvä työllisyystilanne, varsinkin jos tyytyy sosionomina lähihoitajan palkoille. Ja tyydynhän minä. Sama työ, sama palkka. Viiden vuoden tauon jälkeen alan pikkuhiljaa päästä taas jyvälle perustyöstä. Vanhat työkaverit ovat jo rautaisia ammattilaisia, kun minä taas joudun uudelleen muokkautumaan ohjaajan identiteettiin ja nousemaan takaisin edes sen osaamisen tasolle minkä jätin taakseni tavoitellakseni unelmiani.