Policìa!

Aamulla aloitin touhukkaana siivoamaan ennen espanjankielen tunteja. Koska täällä ei ole imuria, pyyhkäisen kaikki lattiat staattisella liinalla johon tarttuu tehokkaasti marmorilattialta kaikki irtoroskat, - hiukset, pölyt ja hiekat. Kuulemani mukaan paikalliset pesevät lattiat joka päivä – se pitää kosteuden tuomat homeitiöt loitolla ja toki kenkien käyttö sisällä vaatii lattioiden jatkuvaa pesua. Ymmärrän kyllä tässä valossa hyvin sen, etteivät espanjalaiset suosi mattoja. Toisaalta melko kummallista, koska kyllähän matot talvella toisivat koleisiin kivilattioihin edes hitusen lämpöä. Minä aion kyllä pari mattoa hankkia. Niiden on oltava kevyitä, sellaisia helposti parvekkeella puisteltavia. Kookkaat suomalaisten suosimat matot vaativat sitten jo sen imurin. 

Aina siellä missä siivotaan tuoksuu vahva kloriitti, jota kaikki pesuaineet tuntuvat sisältävän melkoisen tujauksen. En ole lattian pesua nähnyt jossa ei kloriitin tunkeva tuoksu iskisi vasten tuoksuyliherkän astmaatikon hajunystyröitä. Huvittavaa sinäänsä, että alan jo näin nopeasti yhdistää puhtauden ja kloriitin tuoksun toisiinsa. Suomessa näistä ylihygienisistä aineista ollaan pikku hiljaa jo pääsemässä eroon. Ehkäpä täällä sikiävät torakat yms. pitävät yllä tätä kloriittivimmaa, vaikka käsittääkseni marmorilattia ja kloriitti ei ole oikea yhdistelmä. Mukaudun silti mukisematta tähän kloriittivimmaan pakon sanelemana.

Kun olin viimeisiä siivousvälineitä pesemässä, soi ovisummeri. Ajattelin, ettei meille ole ketään tulossa, että antaapa soida. Täällä ei asiattomia pidä käytäviin päästää. Summeri jatkoi itsepintaista soimistaan ja niin tartuin luuriin ja huokaisten sanoin ”Hola”. Toisesta päästä kuuluui joitan, ”policia...” ajattelin, että onkohan oikeasti poliisi, mutta mikäs teet. Avasin alaoven. Menin parvekkeelle ja yritin katsoa näkyykö edes poliisiautoa. Ei näkynyt. Ehdin ajatella, että nyt kyllä päästin rosvoja käytävään - ja sitten soi ovikello. Kurkkasin ovisilmästä varovasti, ja siellähän oli kaksi nuorehkoa poliisia keltamustissa asuissaan! Avatessani oven, toinen poliiseista alkoi kohteliaasti selittää jotakin. Huomatessaan, etten ymmärtänyt mitään, kysyi: Hablas espanjol? No, en hablaa! Sitten melko huonolla englannilla selittivät, että täälläkö se koira häiritsee? Vastasin ihan yhtä huonolla englannilla, että kyllä häiritsee. Ei ne päivähaukut, vaan se yöllinen räksytys. Poliisit kiittivät avusta ja jatkoivat toiselle ovelle. Liekkö etsivät koiran omistajaa, vai todisteita? En tiedä mikä on sanktio koiran häiriköinnistä, mutta jos siihen poliisia tarvitaan, niin kai varmaankin jotain. Ehkäpä vihdoinkin tämä tienoo saa yölliseltä koiranhaukunnalta rauhan! Kiitos sille, joka hermostui lopullisesti räksytykseen ja soitti poliisit! Pienet on ihmisen murheet...

Sosiaalisuutta ja elämänlaatua

Vaikka olenkin ollut monta viikkoa yksin, kun mieheni on ollut poissa, olen suurimman osan ajasta ollut tyytyväinen täällä olooni. Olen saanut tutustua mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin ja tehdä pieniä tehtäviä aikani kuluksi. Ehkäpä yksinolo koituikin siunaukseksi, koska minulla on ollut oikeasti tarve saada kontaktia muihin ihmisiin ja laajentaa sosiaalista piiriäni. On täytynyt patistaa itsestäni sosiaalinen minä esiin, mutta näköjään kun ei ole työelämässä, sosiaalisuuden tarve on paljon suurempi ja ihmiskontakteja kaipaa. Minäkin, joka saatan viihtyä yksikseni pitkiäkin aikoja.

Olen voinut suurimman osan ajasta olla ajattelematta velkataakkaa, joka minua odottaa Suomessa. En ole uhrannut asialle enää yhtään yöunta, enkä edes kokonaista päivää. Asian tiimoilta on valvottuja öitä takana päin jo aivan riittävästi. Rahaa ei kovin paljon tule, mutta ei sitä kovin paljon menekään. Enhän minä osaa enää edes shoppailla! Nyt kun rahaa ei mene enää epäonnistuneen yritystoiminnan jälkeen jättämiin pohjattomiin velkoihin, elän lähes kuin kroisos entiseen verrattuna. Yritin aikani tunnollisesti niitä hoitaa luottotietojeni menettämisen pelossa, mutta sen jälkeen, kun luovutin mahdottoman tehtävän edessä, on elämän laatuni parantunut moninkertaisesti.

Kelit ovat olleet aivan mahtavat vielä toistaiseksi. Ei ole kylmä eikä liian kuuma. Juuri paras mahdollinen sää. Espajankielen oppitunnit ovat olleet mukaansa tempaavia ja opettaja on osaava ja innostava. En malta odottaa, että oppisin lisää. On todella turhauttavaa, kun ei osaa yksinkertaisiakaan asioita selvittää espanjaksi, esimerkiksi kehua naapurin lapsia suloisiksi ja koiraa kamalaksi räksyttäjäksi...

Unta ja totta

Nykyinen tekniikka tuo olohuoneisiimme reaaliaikaista uutistulvaa jatkuvalla syötöllä. Kännykästä luettavat uutiset ovat saatavilla lähes missä ikinä kuljetkin. Mitään ei jää pimentoon edes matkoilla  jos vain nettiyhteys on saatavilla. Silloin kun olin lapsi uutiset tulivat vain puoli yhdeksältä illalla. Ja koska tietotekniikka ei yltänyt nykysaavutuksiin, saimme olla onnellisen tietämättömiä maailman kriiseistä edes sen yhden kokonaisen vuorokauden. Informaatioähky ei syönyt keskittymistämme ja jaksamistamme kuten tänään.

Seurasin eilen illalla mitättömällä espanjankielen taidollani televisiosta lähetystä, jossa puhutaan ebolasta. Onhan nyt Espanjassa diagnosoitu ensimmäinen Euroopassa saatu ebolatartunta. Joku keskustelupaneeli eri asiantuntioita uutispätkineen varmaankin yritti rauhoitella espanjalaisia tämän uutisen tiimoilta. Kovasti kauhistellaan ebolan saaneen sairaanhoitajan tartuntatapaa, koska suojauksen piti olla kunnossa. Ei amerikkalaiset lentokonesiivojat ehkä sittenkään turhaan elämöi. Tartunnan taitaa saada herkemmin, kun mediassa on annettu uskoa. Joka tapauksessa malaria ja tavan flunssa edelleenkin ovat huomattavasti tuhoisampia kuin ebola.

Suomi kieltämättä tuntuu turvalliselta maalta muualta katsottuna. Suomessa ei ole ihmeempiä luonnonkatastrofeja, vaarallisia tauteja, eikä terrorismia – ainakaan vielä. Luulen silti, että on vain ajan kysymys, kun nämä elämään kyllästyneet Isis-järjestöön rekrytoidut nuoret palaavat takaisin Suomen normaaliin arkeen ja aloittavat oppimansa raakuudet. Voi olla, että lintukoto on pian mennyttä.

Löydän itseni välillä pelkäämästä lapsieni puolesta, jotka matkustelevat ympäri maailmaa milloin missäkin. Toisinaan valvon yön, kun päähäni alkaa sinkoilla uhkakuvia kaikista mahdollisista vaaroista jotka poikiani voi kohdata. Ryöstön kohteeksi molemmat ovat joutuneet, joista yksi kerta päätyi raakaan pahoinpitelyyn, kun ryöstäjäjoukko potki kengänjäljet poikani kasvoille. Olin pari yötä ennen tapahtumaa nähnyt unen, että pojalleni kävi huonosti. Heräsin yöllä täydestä unesta kamalaan ahdistukseen. Uni tuntui liian todelliselta. Parin päivän ajan rukoukset nousivat taivaisiin töiden lomassa pitkin päivää, kunnes sitten se yöllinen puhelinsoitto saapui. Toinen pojistani soitti: Äiti älä nyt säikähdä, mutta... Uneni kävi toteen, mutta onneksi todellisuudessa ei käynyt niin huonosti kun unessa. Oliko rukouksillani joitain vaikutusta? Uskon niin. Olen näitä enneunia nähnyt muutamia kertoja elämäni aikana. Ne ovat olleet useimmiten varoittavia. Enneunet poikkeavat täysin normaaleista unista, joita näen paljon. Enneuni herättää täysin hereille kesken unen ja se on selkeä, realistinen ja sen muistaa täydellisesti. On melko hämmentävää, kun uni sitten toteutuu lähes yksityiskohtia myöten.

Viimeyönä näin hauskan unen. Katselin neljän lapsen leikkivää joukkoa. He olivat noin 7-vuotiaita ja heillä oli valkoiset siistit essut kauniiden mekkojensa päällä. Yksi vaalea polkkatukkainen tyttö oli äitini ja siinä hän niin topakasti touhusi muiden lapsien kanssa. Mielenkiinnolla seurasin äitini lapsuuden leikkejä. Yritin tunnistaa muita lapsia ja mietin unessani, että nuo toisetkin ovat jo seitsemänkymppisiä. Heräsin hymyillen.

Töitä Aurinkorannikolta

Tällä viikolla eräänä aamuna ulosottomies oli minua tavoitellut. Jouduin tekemään pari ahdistuksen poistavaa puhallusta ennen kuin soitin hänelle. Virkailija halusi varata minulle aikaa tapaamista varten. Tuumasin, että nyt en kyllä perjantaina pääse, kun olen täällä Espajassa – ehkä marraskuussa olen tulossa käymään Suomessa. Tavataan sitten. Sehän sopi virkailijalle. Toinen asia minkä hän otti puheeksi oli se, että olisi päästävä arvioimaan mökkiä, koska se olisi laitettava myyntiin. Sovimme miten toimitaan. Saas nähdä miten mökin käy! Ylivelkaisen ja lopputarkastamattoman ja pankille lyhennykset kuitenkin hoidettuna se voi olla haasteellinen kauppatavara. Toivottavasti. Mutta jos se menisi kaupaksi asiani selkenevät. Eli hyvä ja paha. Asialla on aina kaksi puolta.

Tämä viikko on ollut jo paljon vaihderikkaampi kuin edellinen. Olin kahtena päivänä vapaaehtoistyössä yhteensä kymmenen tuntia. Noiden kahden päivän jälkeen olin todella väsynyt ja ehdin jo miettimään, että olenko jo näin erkaantunut työstä? Todennäköisesti kuumuus kuitenkin vain teki tepposet. Kyllähän se on faktaa, että tänne asettautuminen vaatii sen, että on töitä. Toki tämä alkuvuosi menisi kielenopiskelun ja muiden harrasteiden piirissä, mutta rahaakin olisi hankittava.

Täällä on paljon tarjolla mm. puhelinmyyntitöitä, mutta minusta ei taida olla siihen. Puhelinmyyntityössä täytyy olla sanavalmis ja muutenkin kärsivällinen. Vasta haettiin tarjoilijoita suomalaisten omistamaan firmaan, kampaajille olisi tarjolla vuokrapaikkoja, kynsiteknikoita aina välillä kysytään, kielitaitoista apteekin työntekijää ja vasta oli ilmoitus paikallisessa suomalaisten ilmaisjakelulehdessä mummon hoitajasta. Siinä olisi tarjolla ollut myös asunto. Eli kyllä tämä suomalaisyhteisö työllistää suomalaisia, kun vain oikea juttu omalle kohdalle sattuu. Palkkaus ei ole Suomen tasoa, mutta eipä täällä elämisen kulutkaan ole niin suuret – paitsi asuminen. Mutta tekstinkäsittelijäksi olen hakenut. Siinä olisi mukavan kuuloinen työnkuva, vaikka en siitä kovin paljon tiedäkään. Mikäs olisikaan mukavampaa kun kirjoitella päivät pitkät. Yksi vaihtoehto olisi perustaa toiminimi ja työllistää itse itsensä. Sitä pitää kyllä tarkkaan miettiä, haluanko stressata enää yrittäjyydellä itseäni. Mitä jos epäonnistun täälläkin?

Alakulo alkaa vaivata, mutta se taitaa olla enemmän ikävää. Ikävä miestä ja ikävä lapsia. Olen nyt jo kolmatta viikkoa yksin ja vielä viikko pitäisi kestää. Luulen, että olen lenkkeillyt näiden päivien aikana melkoisen määrän kilometrejä. Jalat ovat kipeät, koska muotoiltuja pohjallisiani en saa sandaaleihini. Viileämmällä kelillä on mahtava kävellä, kun voin laittaa kunnon kengät jalkaan. Viime vuoden liikkumattomuuden ja kilpirauhasongelmien aiheuttama kunnon laskeminen alkaa olla jo taakse jäänyttä elämää. Täällä tulee väkisinkin autottomana ja toimettomana liikuttua niin paljon enemmän. Onneksi ensi viikolla alkavat kaikki harrastukset. Ehtivätpähän jalat pikkuhiljaa toipumaan.

Verkosto kasvaa pikku hiljaa

Tänään sosiaalinen verkostoni kasvoi monilla, monilla henkilöillä! Olen niin iloinen, että asiat ovat alkaneet mennä pikkuhiljaa eteenpäin. Tänään minun ei tarvinnut olla yksin, vaan sain olla monta tuntia apuna seurakunnan keittiössä ja siinä samalla kohtasin monia uusia kasvoja. Nimenomaan kasvoja, koska nimet eivät tartu päähäni kovin helposti.

On ihana tunne, kun on väsynyt työstä. Introverttinä persoonana väsyn nopeasti myös sosiaalisesta kanssakäymisestä. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että en haluaisi olla ihmisten kanssa, vaan yksinkertaisesti jossain vaiheessa tulee tarve päästä hiljaisuuteen ja omaan rauhaan. Tämä on vain tempperamenttini piire – ei sen kummenpaa. Väsyn pitkäkestoisesta jatkuvasta puheensorinasta ja kanssakäymisestä toisten kanssa varmaankin yhtä paljon, kuin reippaasta pitkäkestoisesta urheilusuorituksesta. Mutta ei haittaa, olen niin onnellinen, että sain väsyä tänään sosiaalisuudesta!