Pitkä aviokriisi

Joku voi saada kuvan, että elämäni on yhtä tuskaista selviytymistä. Selviytymistä kyllä, mutta ei läheskään aina niin tuskaista. Olen selviytyjä, vaikka pimeyden hetkellä ei siltä tunnu. Voimavarani kumpuaa uskoni lisäksi läheisistäni. Mieheni on minun tukeni ja luotettava kumppanini. Rakastan ja arvostan häntä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Aina ei ole ollut niin - ei todellakaan.

Menimme nuorina naimisiin, kun esikoisemme ilmoitti tulostaan. Olimme vielä lähes teinejä, minä 19- ja mieheni 18-vuotias. Olimme seurustelleet vajaat kaksi vuotta. En tiedä olinko rakastunut - ehkä vain elämänjanoinen. Halusin jotain omaa, jotain pysyvää ja sen kaipuun ratkaisi lapsi. Koulut oli vielä kesken, eikä siinä muutenkaan kovin syvällisesti tullut tulevaisuutta mietittyä. Elettiin hetkessä. Tuohon aikaan töitä oli helppo saada ja mieheni pääsikin heti ammattiaan vastaavaan työhön. Leikittiin kotia.

Avioliittomme kipuilut alkoivat melko nopeasti. Molemmat etsivät rajusti omaa paikkaansa maailmassa. Olin paljon yksin vauvan kanssa, koska mies alkoi yrittäjäksi. Pian miestäni kutsuikin armejan harmaat ja olin entistäkin yksinäisempi. Toinen lapsi syntyi pian ja olin tietenkin väsynyt. Tunnelma kiristyi eikä meillä ollut mitään välineitä tulla autetuksi. Mies koki joutuneensa nalkkiin ja alkoholista alkoi tulla pikku hiljaa ongelma. Usein hän sanoi minulle, ettei olisi pitänyt vielä tehdä lapsia. Olin tietenkin loukkaantunut.  

Suuri kriisi meille oli ajanjakso, kun tulin uskoon. Silloin kuvioon tulivat vähättelyt, uhkailut ja mitätöinnit. Olin ahdistunut. Mies käski valita: usko tai hän. Ymmärrän nyt, hän oli aivan paniikissa vaimon "sekoamisesta" ja yritti omalla tavallaan ratkaista vaimon uskoon tulemisen ongelman. Hänen suvussaan uskonasiat olivat täysin vieraita - omassani ei. Olin taipumaton, en voinut kieltää uskoani, se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Pikkuhiljaa tästä asiasta jatkuva taistelu laantui. Tilalle tuli muita ongelmia. 

Sanonta, miehet ovat marsista ja naiset venuksesta, on niin totta! Meidän tarpeet on täysin erilaisia. Kunpa olisimme ymmärtäneet tuon salaisuuden jo silloin ja pystyneet puhumaan. Pahimmillaan olimme puhumatta viikkoja, kun kunnon klikki tuli. Ei vain ollut sanoja. Lapset kärsivät vanhempien pahasta olosta. Avioeropapereita raapusteltiin useampaan kertaan ja mies muutti pois kotoa pari kertaa - vaan palatakseen muutaman kuukauden päästä takaisin. Lopullinen ero tapahtui vasta kymmenisen vuotta ensimmäisestä erouhkasta. Niin kauan kriisiä kesti. Näin jälkiviisaana on helppo ajatella, että aivan liian kauan.

Paljon kipeitä asioita piti tapahtua, että edelleen tallustamme tätä matkaa yhdessä. Kahden vuoden avioero saattoi olla parasta, mitä tuossa tilanteessa meille tapahtui. Tuona ajanjaksona asiat saivat oikeat mittasuhteet ja halu muutokseen tuli todeksi.

Haimme apua, mutta suurin työ piti tehdä meissä itsessämme. Anteeksi on annettu eikä vääryyksiä muistella. Nuoruuden itsekkyys on laimentunut. Saviastiat ovat olleet pirstailena lukemattomia kertoja ja niistä pirstaleista astiat on työllä ja tuskalla korjattu - entisöity. Nyt toisen kanssa on hyvä olla. Kaiken kaaoksen keskellä voi turvallisesti kulkea kohti tulevaisuutta - yhdessä rakastaen. 

Köyhä

Olen köyhä - ollut jo jonkin aikaa. Minä syön joka päivä monipuolisesti, asun kivassa vuokra-asunnossa, tosin lähes ilman kalusteita.  Minulla on mökki, osamaksu-Bemari ja oma myymälä, mutta olen silti köyhä. En muista milloin olisin voinut ostaa vaatteita, käydä kampaajalla, puhumattakaan kosmetologista tai yksityisestä hammaslääkäristä. Silmälasini pitäisi uusia, mutta tyydyn Tiimari-laseihin, jotta näen lukea. Uuteen asuntoon en ole ostanut mitään uutta. Shoppailu on minulle tällä hetkellä täysin vierasta.

En ole koskaan ollut materialisti. En haikaile rikkauden perään - se ei tee ihmistä onnelliseksi. Jos en olisi koskaan pudonnut tähän velkaloukun pimeyteen eläisin melko mukavaa elämää lomamatkoineen ja pienine luksusjuttuineen. Eniten tässä köyhyydessä koskee se, että jää niin monta kokemusta kokematta. Tahtoisin nähdä maailmaa, harrastaaa muutakin kuin lenkkeilyä, shoppailla kavereiden kanssa ja käydä leivoskahvilla.

Olen miettinyt paljon mökin myymistä. Se on kipein luopumisen kohde materiaalisella tasolla. Se on minun oma paikka, rauhan tyyssija ja lemmen pesä. Lisäarvoa juuri tähän mökkiin tuo se, että se on isäni rakentama. Jos siitä luovun en koskaan saa samanlaista millään rahalla. Aikanaan tontti oli halpa Saimaanranta-tontiksi ja isäni rakentamana mökkiunelma pystyi toteutumaan. Pankki antoi auliisti lainaa hyvään sijoitukseen ja pitkä rakennusprojekti alkoi.

Mökistä on tällä hetkellä niin paljon velkaa, että sitä ei voi edes ulosmitata. Asuntojeni myyntivoitto meni yrityslainojen maksuun ja mökkivelka muodostuu nyt asunto- ja mökkivelasta. Ainoa taho, joka siitä saisi pakkohuutokaupan aikaiseksi on pankki. Eli niin kauan kuin pystyn lyhennykset maksamaan saan olla mökkeineni rauhassa. Ongelmahan siinä myymisessä on se, että saadun summan pitäisi kattaa jäljellä oleva laina ja vähän muutakin. Tämän hetkinen markkinatilanne ei mahdollista tätä. Kaiken lisäksi maksettavaksi lankeaisi suuri jälkivero, jota en pystyisi maksamaan.

Eli tilanne jatkukoon ennallaan, ja minä nautiskelen kesästä yhtenä vapaapäivänä viikossa velkaisella mökkiterassilla, katsellen purjeveneiden ohi lipumista. 

Tuntematon sukulainen

Minulla on suuri suku. Kun olin lapsi, meillä oli vähän väliä jos jonkunlaisia kissanristiäisiä. Useimmiten en halunnut niihin lähteä. Kova väittely juhliin lähtemisestä alkoikin lähes aina jo edellisenä päivänä. Nyt olen tullut jo siihen ikään, että 50-vuotisjuhlia alkaa olla lähes vuosittain. Minulta kysellään usein,  joko olet saanut kutsun sen ja sen juhliin? No en ole – taaskaan! Haluaisin kyllä mennä, ja nähdä sukulaisia joita en ole vuosiin nähnyt, mutta kutsua ei kuulu.

No, se on selvää, että en ole tarpeeksi paljon ollut tapetilla, jotta nousisin vieraslistaa koottaessa jotenkin esille. Ymmärrän sen täysin. Voihan se olla niinkin, että nykyisin vaan ei järjestetä suuria juhlia. Mutta silloin, kun suvusta kutsutaan, niin aina jään ilman kutsua! Valiojoukosta olen siis  tippunut ajat sitten. Kuulostaako siltä, että olen jotenkin katkera? No jaa, ehkä enemmänkin surullinen.

Pakko myöntää, että vika on itsessäni. En osaa aktiivisesti pitää kontaktia sukulaisiini. Enkä osaa yleensäkään luontevasti pitää yllä ihmissuhteita.Ystäväni koostuvat heistä, jotka kestävät pitkääkin ystävyyden päivitystaukoa. Mutta sukulaisuussuhde – se on kai vähän eri asia. Sukulaisilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin sama sukupuu. Heitä voi nähdä, vaikka mitään kuulumisia ei tapaamisten välillä vaihdeta..vai eikö voi? Tämä juhlista boikotointi taitaa juuri johtua tästä, asenteestani. Olen siis se tuntematon sukulainen. Juuri sellainen, joita ehkä oli silloinkin, kun olin pieni. Silloin kuuluin vaan itsestäänselvästi ”juhlakalustoon”, koska olin ydinjoukkoon kuuluvan perheen lapsi.

Mistä tämä vieraantuminen sukulaisista alkoi? Omalla kohdallani tämä on alkanut siitä, kun elämä ollut välillä niin vaikeaa, että juhliin ei kyennyt lähtemään vaikka oli kutsuttu. Ulkopuolisuuden tunne oli liian voimakas. Vaikeaa jaksoa elämässäni kesti kauan, kymmenisen vuotta. Sen ajanjakson aikana jäi lähtemättä selvästikin aivan liian monta kertaa.

Loukussa

Kuukauden alussa tulee useimmiten yksi tai kaksi valvottua yötä. Jostain syystä minulla on joskus tapana "maksella laskuja" aamuyön tunteina sängyssä pyöriskellen. Silloin minua valvottavat suuremmat maksuerät, joihin raha on harvemmin laitettavissa ajallaan. Sitä kelailee järkevää maksujärjestystä ja ahdistuneena miettii, joko nyt on jätettävä maksuja maksamatta ja päättää luovuttaa tämä taistelu. Luovuttamisella tarkoitan vajoamista maksuhäiriölistalle.

Tällaisessa elämässä ei ole mitään järkeä! Kaikki pyörii vain rahan hankkimisen ja laskujen maksun ympärillä. Yhtä taistelua vain! Yritän keksiä kuumeisesti ratkaisua tästä jumista pois pääsemiseksi. Jotain toivoa tuo alkanut kesälomakausi. Oletus on, että ihmisiä on liikenteessä paljon enemmän kuin muina vuodenaikoina, siis kaupan pitäisi käydä paremmin.

Tästä kesästä tulee erilainen. Minulla ei ole varaa ottaa työntekijää eli olen itse töissä kuutena päivänä viikossa - aina. Niinhän monet pienyrittäjät ovat. Tunnen olevani loukussa, velkaloukussa ja työloukussa. Välillä haaveilen siitä, että pakkaan vain kimpsuni ja kampsuni, jätän kaiken (paitsi mieheni joka lähtee ilolla mukaan) ja lähden. Lähtisinpä sitten vaikka parantamaan maailmaa  ruokapalkalla.

 

Mutta jospa tänä kesänä tapahtuisi ihme ja saisin maksut ajan tasalle. Uskon tämän kaiken kaaoksen keskellä silti vahvasti johdatukseen. Tiedän, että minua kannattavat sellaiset käsivarret, että voin luottaa kaiken järjestyvän. Tämän  tiedon varassa jaksan taas seuraavaan etappiin saakka, mikä se sitten onkaan.

Riisuttua asumista

Vuosi sitten muutimme mökille. Olin myynyt kauniin kotini, joka oli remontoitu suurella intohimolla juuri meitä varten. Pankki hermoili rahojensa puolesta - joten koti oli myytävä. Kiperän tilanteen olisi pelastanut uusi laina, mutta sitä ei enää pankkiirisedältä herunut. Vaihtoehdoksi jäi myymälän loppuunmyynti ja omaisuuden realisointi. Talvi oli elämäni raskainpia, jolloin tapahtui asioita aivan liian paljon. Näiden tilanteiden jälkeen minulla ei ollut enää mitään hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Entinen koti

Halusimme muuttaa pois kaiken tapahtuneen keskeltä. Niinpä suuntasimme mökille, joka muuttui pikkuruiseksi kodiksemme ja latautumispaikaksi marraskuun loppuun saakka. Joku voi ihmetellä, miksi möin kotini enkä mökkiä. Olen sitä mieltä, että koteja tulee ja koteja menee. Mutta mökillä on tunnearvoa. Siitä luovun tarvittaessa, mutta vasta viimeisenä.

Viime kesän latautumispaikka

Viime kesä opetti meille sen, että olemme ainakin sopeutuvaisia. Elimme kuukausia parinkymmenen neliön asunnossa kodikkaasti. Siisteysintoilusta tuli turhaa ja ulkovessan käytöstä ja suihkutta elämisestä tuli ihan normielämää. Pieni puusaunamme lämpesi joka ilta, jonka jälkeen oli suloista käpertyä pehmoiseen petiin takkatulen hämyssä. Työmme takia kävimme Espanjassa kuukausittain, joten yhden viikon kuukaudessa olimme sivistyksen parissa. Se oli ihana kesä!

Suurin osa tavaroistamme, jotka kuuluivat 100 neliön asuntoomme, on ripoteltu sinne tänne. Tuo täysin turha rompe, on jossain odottamassa jonnekin siirtymistä. Olen pikkuhiljaa tullut siihen johtopäätökseen, että mikään omistamani tavara ei ole välttämättömyys hyvälle elämälle. Mitään en ole kovinkaan suuresti kaivannut. Minulta on viety lähes kaikki omistamisen halu kokemieni taloudellisten ongelmien keskellä. 

Nyt asumme pienessä kaksiossa ydinkeskustassa. Sohvan asemaa korvaa patja lattialla, jossa vierekkäin lekotellen katsellaan Emmerdalet ja uutiset. Yhtään turhaa tavaraa ei jemmoistamme ole tänne raahattu. Tai kai nyt joku turhuus on mukaan lähtenyt, mutta pääosin vain kaikki pakollinen. Aikanaan kalliit laatukalusteet, kirjahylly ja kirjoituspöytä myytiin viime kuussa, jotta saatiin rahaa laskujen maksuun. Mutta aika yllättävää kyllä, ei kirpase sitten yhtään! Ne massiivikalusteet olisivatkin olleet vain rasite siinä vaiheessa, kun lähtö uusiin seikkailuihin tulee.

Nykyisen asunnon tv-taso