Elämä täyttyy työstä ja sen mukana tuomasta väsymyksestä. Vuorotyö ei sovi minulle ollenkaan, mutta on vain sopeuduttava. Osasyynä väsymykseeni on varmasti tämä syksyn harmaus ja valon vähenemisen mukana laskevat ongelmalliset kilpirauhasarvoni. Ehkäpä kroppani tottuu tähän pian, mutta faktaa on, että pimeys tulee pikkuhiljaa vain syvenemään. Eipä viime syksynä ollut tätä ongelmaa, kun paistattelin jatkuvassa auringonpaisteessa.
Väsymyksen myötä mielialakin alkaa laskea, eikä pääkoppa toimi niin kuin pitäisi. Alan miettiä asioita enenevissä määrin negatiivisesta näkökulmasta. Kelaan elämääni ja sitä mitä valintoja on tullut tehtyä. Miten olisi asiat nyt, jos en olisi koskaan hairahtanut yrittäjäksi? Ainakin olisin monta kokemusta köyhempi - yritän järkeillä. Helppo on olla jälkiviisas. Olisinhan voinut vaikka onnistua.
Jos pääsen velkajärjestelyyn, ns. normaalielämäni alkaa päälle viisikymppisenä. Olen päättänyt, että jos velkajärjestelyyn tulisi joku probleema ja palkkani ulosmittaus jatkuisi, alan etsiä työtä jossa hankkisin juuri sen ulosmittauksen alle jäävän rajan. Ai miksi tekisin niin? Siksi, että käteeni nyt jäävä raha on karkeasti laskettuna vain noin 400 euroa enemmän, kuin se olisi siinä tapauksessa, että saisin palkkaa alle ulosottorajan. Pienemmällä palkalla ja vähemmällä työmäärällä saisin asumistuen, mahdollisesti tarvittaessa toimeentulotukea ja vakuutuksen, koska sosiaalitoimi myöntäisi minulle tässä tapauksessa maksusitoumuksen, jolloin eräs vakuutusyhtiö myöntäisi minulle kotivakuutuksen. Jos kohtaloni olisi olla ulosmittauksen vaikutuspiirissä loppuelämäni, rakentaisin elämäni uudenlaiseen muottiin. Se muotti ei sopisi yhteiskuntamme normeihin, mutta silti siihen monet ajautuvat, koska järjestelmämme mahdollistaa sen. En koe mitään mielekkyyttä siinä, että palkastani napsaistaan kaikkine kuluineen ja ulosmittauksineen puolet pois tällä työmäärällä. Jos velkani lyhenisi, maksaisin sen enemmän kuin mielelläni. Toivottavasti asiat loksahtavat paikoilleen, että motivoituisin jatkamaan normien mukaista työntekoa ja maksamaan velkojani sekä veroni yhteiskunnalle.
Tietenkin, jos ajattelisi toisenlaisesta näkökulmasta, niin minulle kertyisi kokopäivätyöstä enemmän eläkettä (mistä voi ulosmitata sitten vielä viimeisetkin roposet). Tosin henkilökohtaisesti en usko eläkejärjestelmän kannattavan tuonne saakka tässä maailman ajassa. Työssäkäynti sinäänsä on palkitsevaa kaikkine sosiaalisine kuvioineen ja työsuhde-etuineen. Silti faktaa on, että kyllähän ihmisen suurin motivaattori tehdä työtä on rahallinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Olen hehkuttanut blogissani usein sitä, miten pienellä rahalla tulen toimeen - niin kuin edelleen tulenkin, mutta minua pännii eniten juuri se menetetty vapaa-aika pienellä korvauksella.
Kävin pari viikkoa sitten mökillä toistamiseen jättämässä hyvästit. Jätinkö hyvästit tulevan talven takia vai sen takia, että mökki ei ole enää kohta minun hallinnassani? Tässä myllerryksessä monet asiat alkavat konkretisoitua ja menetyksistä tulee todellisempaa. Välillä fiilikset ovat niin korkealla, että menetykset ja muutokset eivät koske, mutta kun mieliala on maassa, asiat saavat valitettavan negatiivisen sävyn. En haluaisi vaipua epätoivoon, koska se ei auta mitään, ja olenkin kiitollinen paljosta. Eiköhän tämä tästä taas iloksi muutu...
 |
| Mökkilaiturilla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti