Viime yönä näin unta, että hiuksistani oli jäljellä enää ohuet vauvanhaituvat. Katselin unessa päätäni kylppärin peilistä ja aloin kuumeisesti suunnitella kaljun peittävää huiviviritelmää. Etsin huivia, jonka saisin taiteltua tyylikkäästi päähäni, jotta voisin mennä töihin. Liian pienen ja liukkaan huivin viritys ei ollutkaan ihan helppoa ja minun oli pakko luovuttaa. Yllättävä jatko unelle oli, että katselin paljasta vauvahiuksen peittämää päätäni ja ajattelin, että VAU! Minullahan on kauniin muotoinen kallo! En minä mitään huivia tarvitse!
Huvittavaa tässä on (tai sitten ei ole) se, että todellakin - hiukset on nähtävästi stressin takia harventuneet. Entisestä paksusta tukastani on jäljellä enää puolet. Ohimot kuultaa kaljua ja päälakikin näyttäisi harventuneen uhkaavasti. Ja todellakaan - minun kallon muoto ei ole ollenkaan kaunis! Enemmänkin se on muotoutunut melkoiseksi lättänäksi. Lapsena kaverini nimitteli minua joskus "munapääksi" 70-luvun suippomallista hattua pitäessäni. Epäilen vahvasti, että äitini nukutti minua vauvana aina selällään...
Pitkiä hiuksia löytyy joka paikasta. Villasukkien pohjat on oivallinen hiusten keräysväline, kylppärin lattia on kuin hiuksilla vuorattu aina ennen siivouspäivää, samoin tietenkin lattiakaivo, kaikki paidat... Minun hiuksia on joka paikassa! Kaikkein oudoin juttu on se, että jostain kumman syystä näitä hiusten pätkiä löytyy minun ja mieheni peppuvälistä!?!
Liekkö kohtaloni on peittää "munapääni" huivilla tai peruukilla, olkoon sitten niin! Mutta on tässä maailmassa tärkeämpiäkin asioita kuin minun hiukset (yritän tässä järkeillä...). Aamulla kerroin miehelleni unestani, jotka ovat joskus melkoisen värikkäitä, ja sain niin lohdullisen vastauksen: "Minä rakastan sinua vaikka olisit kalju..." Niin, se on tärkeintä - RAKKAUS.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti