Olen nopeasti pitkästyvä yksilö ja olenkin opetellut kärsivällisyyttä nämä kuukaudet, kun elämässäni ei tapahdu nyt oikein mitään. On haastavaa kirjoittaa tätä blogiakin tämän seesteisyyden keskellä. Omista tunteistaan on niin paljon vaikeampaa kirjoitaa, kuin tapahtumista. Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Elämäni on nyt liikaa turhaa "sitkun-elämää". Sitkun pääsen velkajärjestelyyn, sitkun velkajärjestely on ohi, sitkun tulee kesä, sitkun olen 55-vuotias, sitkun ...sitkun!
Haaveilen ajasta, kun velkajärestely on ohi ja saan koko palkan käteeni ensimmäistä kertaa. Miltähän se tuntuu? Tunnen varmaankin sinä päivänä olevani miljonääri. Olen yrittänyt motivoida itseäni pysymään paikoillani tämän ajanjakson elämässäni. Koska nyt palkka ei ole motivaattori tehdä työtä, joudun keksimään muita motivaattoreita. Pitäisikö maksimoida minimitoimeentulon ajanjakso opiskellen alaa lisää, jotta kokisin ajanjakson jotenkin merkitykselliseksi? Vai heittäydynkö - niin kuin olen kovasti miettinyt, mahdollisimman vähän kuormittavaan työhön tuoksi ajanjaksoksi?
Elämäni aikaisempi stressiajanjakso vaikuttaa edelleen. Olen ollut melko hajamielinen, unohtelevainen ja tunnen olevani välillä todella tyhmä, kun en saa ajatuksenpätkästä kiinni. Vaikka väitän toipuneeni uupumisesta ja eläväni nyt stressitöntä elämää ilman suuria huolia, kroppani kyllä muistaa. Pää ei toimi kovin terävästi. Mieheni mielestä olen ollut kyllä hajamielinen aina. No, sen pitäisi kai lohduttaa...
Edelleenkään en koe olevani siellä, minne Jumala on minut tarkoittanut. Tai kyllähän minä uskon, että tämä välivaihe on taivaissa suunniteltu, mutta toivottavasti tämä ei ole pitkän välin suunnitelma elämässäni. Minä kyllä uskon siihen, että Jumala vaikuttaa ihmisessä tahtomista ja tekemistä. Minut on luotu tällaiseksi, ihmiseksi, joka tarvitsee aina sen seuraavan etaapin joka motivoi arkea. Olen pohtinut levottomuuteni johtuvan siitä, etten ole vielä löytänyt sitä, mihin minut on tarkoitettu. Tai sitten minua ei yksinkertaisesti ole luotu pysymään paikoillaan. Taidan vähän nyt jo panikoida joutuessani tähän satimeen, jossa en voi päättää seuraaviin vuosiin elämäni kulusta, vaan joudun sitoutumaan köyhyyteen ilman muuta mahdollisuutta. Onneksi sentään sitoudun vain materiaaliseen köyhyyteen!
Kuuntelin joitakin päiviä sitten TV7:stä Jumala puhuu-sarjaa ja siitä jäi mieleeni ajatus: "Rakasta sitä mitä teet ja tee sitä mitä rakastat!" Tämä motto saattaisi olla varsinkin tyydyttävän työelämän punainen lanka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti