Valintoja

Soittelin velkaneuvojalleni kysyäkseni kuinka velkajärjestely-prosessini etenee. Kyselin velkaneuvojalta mm. Voinko vaihtaa paikkakuntaa selvittelyn katkeamatta, jos löytäisin nyt vakituisen työpaikan tämän talous- ja velkaneuvonta alueen ulkopuolelelta? Onko ylivelkaisen mökkini kohtalolle löytynyt ratkaisua? Missä vaiheessa minun on hyvä alkaa miettiä asunnonvaihtoa (kts. Velkajärjestelyyn pääsyä odotellen)? Kannattaako vaihtaa työpaikka mahdollisimman vähän kuormittavaan työhön ennen velkajärjestelyyn pääsemistä? 

Velkaneuvoja myönsi, että tilanteeni ei ole ihan yksinkertainen. Hän alkoi valmistella minua siihen, ettei velkajärjestely mene välttämättä läpi, koska minulla ei ole vakituista työpaikkaa. Ihmettelin asiaa, koska työttömätkin pääsevät velkajärjestelyyn. Hän kertoi, että työttömänä on oltava 18 kk, ennen kuin se on mahdollista. Tuumasin, että onko minun siis jäättäydyttävä työttömäksi? Asia ei menisi tietenkään läpi, koska alallani on töitä eikä työttömyys olisi todennäköinen. Vakituisen työpaikan vaatimus on mielestäni väärin, koska mikä työpaikka nykyisin on varma? Voithan jopa sairastua niin, että joudut jäämään työelämästä pois kokonaan. Tunnen lukuisia alallani olevia, jotka ovat työskennelleet vuosia ilman vakituista paikkaa. Mökkiasiaan taas vastaus oli, että voisin yrittää myydä mökkiä itse. Silläkin uhalla, että velkaannun lisää verojen myötä. Rakennustarkastamatonta keskeneräistä mökkiä ei ole kuitenkaan ihan helppo myydä siihen hintaan, mitä pankki siitä haluaa. Joka tapauksessa mökki menee pankille ilman velkajärjestelyäkin, koska joustovara on pian käytetty enkä pysty lainaa lyhentämään. 

Olen myös realisti jaksamiseni suhteen, enkä halua väsyttää itseäni vielä tässä elämänvaiheessa vuorotyöllä velkajärjestelyn aikana - varsinkaan, kun käteeni jäävä palkka tulisi olemaan asumis- ja lääkekulujen jälkeen 452 euroa. Summa ei oikein motivoi minua kuluttavaan vuorotyöhön yö- ja sunnuntaitöineen. Velkajärjestelyn selvittelyn aikana omaa asemaa ei saa kuitenkaan huonontaa, eli vähemmän kuormittavaa työtä ei kannata nyt havitella. Tosin tilanne katsotaan viimeisen kolmen vuoden verotuksen ajalta, joten kohdallani olisi ehkä sittenkin mahdollista vaihtaa kevyempään työhön. Tavoitteenani on etsiä päivätyö. Jos minua ei tuomita nyt velkajärjestelyyn voin hakea sitä seuraavan kerran vasta kahden vuoden kuluttua. Olen sitten jo viisikymppinen. Olkoon tavoitteeni siis käydä prosessi läpi ennen eläkeikää. 

Juttelin eilen hyvän ystäväni kanssa ja hän kertoi oman kärsimyksensä keskellä mielestäni hyvän neuvon: Voit päättää, millä asenteella menet elämässä eteenpäin. Niinpä. Valitsen joko katkeruuden tai hyväksyn sen, että elämäni on nyt tässä prosessissa. Ei kannata verrata elämää muiden kanssa. Olenkin monesti vaikeukeuksien keskellä topakasti takonut päähäni, että tämä on nyt vain minun elämäni. Luota siihen, että taivaissa tiedetään tilanne. Asiaan voi myös saada perspektiiviä miettimällä, kestäisinkö esim. jatkuvan sairauden ja säryn mielummin kuin velkavankeuden? Kumpi "viitta" sopisi minulle paremmin? Katsoessani linnanjuhlia, mieleeni yritti luikerrella kateus ja itsesääli. Kättelyjonoon saapui menestyviä, onnistuneita ihmisiä, ihmisiä jotka ovat saaneet aikaiseksi jotain. Minusta tuntui, että vaikka minä olen jo kohta 50 en ole saanut aikaan mitään. Kaikki mitä olen aloittanut ja ollut mukana rakentamassa on sortunut. Tunsin tuota kättelyjonoa katsoessani olevani mitättömyys.

Uskon, että tämän elämänvaiheen tarkoitus on paljastaa elämäni todelliset arvot. Mikä on tärkeää, kun jotain sortuu? Mitä jää jäljelle, kun olet sotkenut taloutesi ja omaisuus, ylpeys ja itsetunto poljetaan maahan? Pysyykö perustukseni vakaana? Se, mihin maailman myllerrykset eivät saa lupaa koskea. Miten rakennan elämäni näillä eväillä, mitä minulle jää? Enää en voi kerätä omaisuutta, enkä voi rakentaa mitään materian varaan. On löydettävä jotain arvokkaampaa, mitä rahalla ei saa. Valitsenko katkeruuden vai luotanko, että kaikki on Hänen kädessään? 

Tästä Hilja Karhulan runosta Vaikea risti löytyy lohdutus ja viisaus.

Pitkästyttävä arki

Olen nopeasti pitkästyvä yksilö ja olenkin opetellut kärsivällisyyttä nämä kuukaudet, kun elämässäni ei tapahdu nyt oikein mitään. On haastavaa kirjoittaa tätä blogiakin tämän seesteisyyden keskellä. Omista tunteistaan on niin paljon vaikeampaa kirjoitaa, kuin tapahtumista. Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Elämäni on nyt liikaa turhaa "sitkun-elämää". Sitkun pääsen velkajärjestelyyn, sitkun velkajärjestely on ohi, sitkun tulee kesä, sitkun olen 55-vuotias, sitkun ...sitkun! 

Haaveilen ajasta, kun velkajärestely on ohi ja saan koko palkan käteeni ensimmäistä kertaa. Miltähän se tuntuu? Tunnen varmaankin sinä päivänä olevani miljonääri. Olen yrittänyt motivoida itseäni pysymään paikoillani tämän ajanjakson elämässäni. Koska nyt palkka ei ole motivaattori tehdä työtä, joudun keksimään muita motivaattoreita. Pitäisikö maksimoida minimitoimeentulon ajanjakso opiskellen alaa lisää, jotta kokisin ajanjakson jotenkin merkitykselliseksi? Vai heittäydynkö - niin kuin olen kovasti miettinyt, mahdollisimman vähän kuormittavaan työhön tuoksi ajanjaksoksi? 

Elämäni aikaisempi stressiajanjakso vaikuttaa edelleen. Olen ollut melko hajamielinen, unohtelevainen ja tunnen olevani välillä todella tyhmä, kun en saa ajatuksenpätkästä kiinni. Vaikka väitän toipuneeni uupumisesta ja eläväni nyt stressitöntä elämää ilman suuria huolia, kroppani kyllä muistaa. Pää ei toimi kovin terävästi. Mieheni mielestä olen ollut kyllä hajamielinen aina. No, sen pitäisi kai lohduttaa... 

Edelleenkään en koe olevani siellä, minne Jumala on minut tarkoittanut. Tai kyllähän minä uskon, että tämä välivaihe on taivaissa suunniteltu, mutta toivottavasti tämä ei ole pitkän välin suunnitelma elämässäni. Minä kyllä uskon siihen, että Jumala vaikuttaa ihmisessä tahtomista ja tekemistä. Minut on luotu tällaiseksi, ihmiseksi, joka tarvitsee aina sen seuraavan etaapin joka motivoi arkea. Olen pohtinut levottomuuteni johtuvan siitä, etten ole vielä löytänyt sitä, mihin minut on tarkoitettu. Tai sitten minua ei yksinkertaisesti ole luotu pysymään paikoillaan. Taidan vähän nyt jo panikoida joutuessani tähän satimeen, jossa en voi päättää seuraaviin vuosiin elämäni kulusta, vaan joudun sitoutumaan köyhyyteen ilman muuta mahdollisuutta. Onneksi sentään sitoudun vain materiaaliseen köyhyyteen!  

Kuuntelin joitakin päiviä sitten TV7:stä Jumala puhuu-sarjaa ja siitä jäi mieleeni ajatus: "Rakasta sitä mitä teet ja tee sitä mitä rakastat!" Tämä motto saattaisi olla varsinkin tyydyttävän työelämän punainen lanka.